Vuonna 2008 ilmestynyt Guitar Hero: Aerosmith aiheutti pelaajien keskuudessa epäilyjä. Miten musiikkipeli voi toimia, kun keskipisteenä on biisilistaa myöten vain yksi bändi? Peli jakoi mielipiteitä, mutta mahdollisuus tutustua yhtyeen historiaan musiikkipelin kautta ei kuulostanut yhtään hassummalta. Pian alkoikin unelmointi siitä, minkä bändin nimeä seuraava Guitar Hero kantaisi. Activision lopetti spekuloinnin nopeasti paljastamalla samaisen vuoden E3-messuilla Guitar Hero: Metallican, joka koki jo positiivisemman vastaanoton.
Guitar Heron kaasuttaessa tällä tavoin eteenpäin, on Rock Band -pelien saralla ollut hieman hiljaisempaa. Tilanne kuitenkin korjaantuu vuorostaan Harmonixin kokeillessa toimivaksi todettua pelikaavaa The Beatles: Rock Bandilla. Itse bändiä nimitettiin jopa ”Jeesustakin suositummaksi”. Miten onkaan pelin laita?
Astu keltaiseen sukellusveneeseen
Pelaamisen voi aloittaa joko suoraan Quickplay-osiosta, jossa kaikki biisit ovat heti avoinna encorea lukuun ottamatta, tai sitten varsinaisesta yksinpelistä eli Story Modesta. Sen tarkoituksena on kertoa liverpoolilaisen nelikon tarina ensiesiintymisestä alkaen aina viimeiseen konserttiin asti. Näin ollen pelaaja pääsee historiaa noudattaen kokemaan muun muassa The Ed Sullivan Shown, Budokan-areenan sekä Shea-stadiumin. Paikasta toiseen siirryttäessä tapahtumia valotetaan pienillä välianimaatioilla, jotka lyhykäisyydessään saattavat mennä hiukan ohi, mikäli pientä taustatietoa ei ole valmiiksi päntätty Wikipediasta. Lisäksi kappaleiden soittojärjestyksen määrää esiintymispaikka niiden vaikeuden sijaan. Tämä aiheuttaa vaikeusasteen rajun vaihtelun ja mahdollisesti joillekin myös harmaita hiuksia.
Muutoin pelimuoto rullaa moitteetta noin neljän tunnin ajan antaen soitettavaksi 45 kappaletta. Lukumäärä voi tuntua Rock Band 2:n jälkeen pieneltä, ja toki enempikin olisi kelvannut, mutta laatu korvaa määrän. Jokaista kipaletta on nimittäin oikeasti hauska ja mukava soittaa. Biisilista myös osoittaa hyvin, kuinka The Beatlesin soundi muuttui vuosien varrella kattaen erilaisia musiikkityylejä. Tarjolla onkin sopivaa vaihtelua aina rauhallisesta Somethingista sen täydelliseen vastakohtaan Helter Skelteriin. Puolen vuoden lisenssineuvotteluiden tuloksena kaikki biisit ovat vieläpä loistavalla äänenlaadulla varustettuja masternauhoituksia, mikä nostaa soittamisen tai laulamisen fiilistä entisestään.
Kun Beatlemania on koettu virtuaalisesti uudelleen joko kitaralla, bassolla, rummuilla tai mikrofonilla, ei pelin sisältö suinkaan lopu siihen. Edessä on vielä hiukan hämärästi nimetty Challenge Mode. Pelimuoto on täysin sama kuin Story Mode, joskin nyt kappaleet soitetaan yhteen putkeen eikä yksittäin valikoituna. Varsinainen ”haaste” jää siis aika olemattomaksi.
It’s all about the details
Parempi toteutus on bonussisällöllä. Yllä mainittujen pelimuotojen aikana pelaaja palkitaan suorituksensa mukaisesti harvinaisilla valokuvilla ja videopätkillä. Jälkimmäisiä löytyy viisi kappaletta, kun taas valokuvia riittää kasoittain triviatiedolla höystettynä. Vastaavasti tunnelmaa kasvattavat bändin keskustelut studiossa, joita päästään pikaisesti kuulemaan muun muassa latausruutujen aikana. Myös Xboxin saavutusjärjestelmää on käytetty hyödyllisesti: merkkiäänen soidessa pelaajalle napsahtaa gamerscoren lisäksi jopa muutama Beatles-pärställä varustettu gamerpicture. Juuri tällaiset pienet yksityiskohdat kertovat, että kyseessä tosiaan on siunauksensa saanut Beatles-peli.
Värikkäästä valikosta lähtien luvassa on varsin nättiä silmäkarkkia. Animaatiot Lennonille, Harrisonille, McCartneylle ja Starrille ovat uskottavia, kuten myös kaikkien ulkonäkö – jokainen jäsen on nopeasti tunnistettavissa. Peli onkin hieno jo tällaisenaan, mutta se ei riitä Harmonixille. Suurin osa kappaleista soitetaan harmaassa Abbey Road -studiossa, joka ei ehkä ole kaikista mieleenpainuvin esiintymispaikka. Asia on korjattu niin sanotuilla unimaailmoilla, joissa nelikko vierailee studiosessioiden aikana. Esimerkiksi Octopuss Gardenissa siirrytään studiosta vetten alle samalla kun lyriikat polskivat bändin vieressä. Sen sijaan Lucy in the Sky with Diamondsin ja Within You Without You/Tomorrow Never Knows -remixin aikana taustalla pyörii psykedeelinen värishow. Tätä kaikkea katselisi helposti ilman mitään nuotituksia keskellä ruutua.
Uudistuksia, onko niitä?
Varsinaiset pelilliset päivitykset jäävät vähäisiksi. Rock Band 2:een verrattuna nuottien soittamista on muutettu hiukan sulavammaksi, minkä lisäksi mukana on tuki kolmelle samanaikaiselle vokalistille. Jos siis muovisoittimien läjästä sattuu löytymään kolme mikkiä, Beatles-karaoke voi todella alkaa. Lisäksi wannabe-Ringot voivat harjoitella rumpubiittejä uudessa Beatles Beats -osiossa.
Enempää ei merkittäviä uudistuksia löydykään. Päinvastoin tutuista ominaisuuksista on yllättäen karsittu pois rumpufillit ja loppuhuipennuksena toiminut Big Rock Ending, jonka aikana pystyi soittamaan niin kovaa kuin sielu sieti. Myös kitaran vibrakammen vatkaamisen vaikutus soitettavan nuotin ääneen on poistettu.
Vastapainoksi Xbox Live -puoli on positiivinen lisä yksinpelin rinnalle. Quickplayn ja yhteistyöpelin lisäksi kilpailulliset Tug of War- ja Score Duel -pelimuodot ovat säilyneet tarjonnassa. Viivettä ei esiinny ja soittokavereita löytyy melko nopeasti tehden TBRB:n nettipelistä paikan, jossa on välillä ihan kiva piipahtaa.
I’ve got a feeling…
Kokonaisuutena The Beatles: Rock Band jättää hyvän maun suuhun. Isompia uudistuksia ei ehkä ole, mutta miksi toimivaa pelirunkoa pitäisikään mennä sörkkimään, kun peli toimii loistavasti sellaisenaan. Ja mitä poistettuihin ominaisuuksiin tulee, ei niiden puuttumiseen juuri kiinnitä huomiota hauskanpidon lomassa. Hauskanpidossa peli nimenomaan onnistuu ilman mitään älyttömiä sooloja, jotka jäisivät kummittelemaan painajaisiin. Vaikka musiikkipelejä onkin jo nähty ja koettu moneen kertaan erottuu TBRB silti joukosta. Peli keskittyy hyvin itse musiikista nauttimiseen ja esittelee ylpeänä yhden musiikkimaailman merkittävimmistä ilmiöistä.
Loppujen lopuksi Harmonixin uusin luomus kärsii eniten vain pienestä kappalevalikoimasta. Pientä helpotusta on kuitenkin luvassa, sillä Abbey Road-, Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Band- ja Rubber Soul -albumit julkaistaan ladattavana lisäsisältönä vielä tämän vuoden aikana. Jos siis kaipaa hieman rennompaa meininkiä Jordanin, Through the Fire and Flamesin ja Painkillerin kaltaisten eeppisyyksien jälkeen, on The Beatles: Rock Band oiva lisäys jokaisen ”kuoriaisen” pelihyllyyn.