Paljon huhuja lähti liikkeelle vuonna 2006 Take-Twon ostettua Irrational Gamesin. Kauppa sisälsi myös PC-mestarirodulle rakastetun XCOM-lisenssin. Huhujen lööppiarvo hiipui ajan myötä tiedon puutteeseen, ja vasta vuoden 2010 kesällä ovia avattiin ja uusi XCOM-hirvitys esiteltiin ensimmäisen persoonan räiskintänä. Ennen kuin nörttiraivo kerkesi lähteä kunnolla käyntiin, peli hävisi kartalta, kunnes se tuotiin uudelleen esiin vuonna 2013, täydellisen muodonmuutoksen saaneena. Hyvät naiset ja herrat, pojat ja tytöt, tarjoan teille The Bureau: XCOM Declassifiedin.
Totuus on tuolla ulkona
Puran hetken tunteitani ajalta ennen XCOM-uusioversion ilmestymistä. XCOM-peli muussa genressä kuin vuoropohjaisessa strategiassa on jumalanpilkkaa. Siirtyminen ensimmäiseen – tässä tapauksessa kolmanteen – persoonaan ja räiskintäpainotteiseksi oikein pyytää niskalaukausta saunan takana. Tämän laukauksen olinkin valmis antamaan, kunnes raivoni laantui ja sain mitä halusin: taktiikkastrategia-XCOMin. 2K teki erittäin fiksun peliliikkeen julkaisemalla XCOMin ensin ja uudelleenbrändätyn Bureaun vasta myöhemmin. Nyt tyytyväisyydentunteen jälkeisessä tilassa, Bureausta paljastui ihan kelpo taktiikkaräiskintä.
Peli sijoittuu 1960-luvulle, ensimmäiseen kontaktiin muukalaisten kanssa ja toimii esisoittona aikaisemmille XCOMeille. Pelaaja kontrolloi alkoholirappioitunutta eversti Jack O’Neilliä, anteeksi William Carteria, joka saa – muukalaisten invaasion koputellessa ovella – kutsun huippusalaiseen organisaatioon, XCOMiin. Tukikohta on vapaata aluetta ja sisältää yllättävän paljon sivuhahmoja, joiden kanssa turista. Yleisfiilis on kuin Shepardin komentamalla Normandylla. Itse asiassa peli käyttäytyy erittäin paljon kuin Mass Effectit, toiminnan hidastavan käskyrullan ja dialogiaruudun myötä. Mitään moraalivalintoja ei kannata odotella, nimittäin kaikki dialogivaihtoehdot johtavat niin sanotusti Roomaan. Tukikohdassa edestakaisin juoksentelu sivutehtävien parissa on puuduttavan tylsää, eikä siitä oikeastaan hyödy mitenkään. Sivutehtävän suorittamalla maailman – eli Amerikan – kartalle aukeaa lisätehtäviä, joihin omia käskytettäviä voi lähettää. Oman tehtävän jälkeen saa mahdollisesti jotain pientä, kuten uuden aseen, varusterepun tai agentin käytettäväksi.
Tehtäviä pelistä löytyy kolmenlaisia: on edellä mainittuja tehtäviä, joihin lähetetään jouten olevia agentteja; löytyy vähäpätöisempiä tehtäviä, kuten ydinsodan estäminen; sekä päätehtäviä, jotka kuljettavat pelin juonta eteenpäin. Pienemmän prioriteetin tehtävät kestävät kymmenestä minuutista puoleen tuntiin, ja päätehtäviin kannattaa varata tunnista puoleentoista tuntia aikaa. Tehtävät itsessään ovat lähes kaikki samasta muotista veistettyjä. Etene, astu suojista rakennetulle areenalle, taistele, puhu radiopuhelimeen ja kävele hitaasti, ja toinen säkeistö sama kuin ensimmäinen. Tästä muotista poiketaan erittäin harvoin, ja pidempien päätehtävien kohdalla tämä alkaa todella puuduttaa. Isona plussana mainittakoon, että taisteleminen on pelin parasta antia. Räiskintäpohjastaan huolimatta taktikointi on suotavaa ja paikoitellen jopa edellytys, kun vastaan astelee kuritusta kestävä järkälemäinen Muton tai kolmijalkainen tuhokone Sectopod.
Helvetin valtatiellä
Tekoälykaverit aiheuttavat pahemman kerran harmaita hiuksia. Oman tiimin jantterit osaavat hakeutua omatoimisesti suojaan, käyttävät kykyjään ja ovat hyödyksi. Tämä ikävä kyllä tapahtuu silloin, kun kuu ja tähdet ovat linjassa. Suurimman osan ajasta näitä arjen sankareita saa komentaa jatkuvasti, etteivät urpot onnistu niistämään itseltään henkeä pois. Taisteluissa käytetään XCOM: Enemy Unknownista tuttua suojaus ja koukkaus -tekniikkaa, ja peli ilmoittaa kohteliaasti paljonko oma tussari tekee lämää prosentteina, riippuen siitä onko vihollinen suojassa, näkyvillä vai koukkauksen uhrina. Ikävä kyllä se ei viitsi kertoa paljonko aseet kaiken kaikkiaan tekevät vahinkoa. Peli ei myöskään ilmoita miksi plasmakivääri on tehokkaampi kuin tuttu turvallinen M14 – se nyt vain on perustietoa, että näin on. Muu informaatio, kuten kykyjen cooldownit ja muu oikeasti hyödyllinen statistiikka puuttuu niin taistelusta kuin varustelutilasta. On hankalaa rakentaa toimivaa tiimiä, kun varustepuolella mennään ”jos et veikkaa niin et voi voittaa” -mentaliteetilla.
Ennen kuin päästään pelastamaan maailmaa muukalaisinvaasiolta, oma kolmen miehen tiimi kootaan alati kasvavasta agenttikokoelmasta. Tukijoukkoja löytyy neljästä hahmoluokasta, joista kaikilla on omat etunsa, kykynsä ja aseensa. Hahmoja pääsee nimeämään uudestaan ja muuttelemaan pieniä yksityiskohtia, kuten pärstävärkkiä sekä haalareiden värejä. Vaihtoehtoja on niukasti, mutta haitanneeko tuo, kun mukana juoksee vain kaksi veijaria. Persoonaa kavereilta löytyy vähemmän kuin Arnold Schwarzenegger -soundboardilta, eikä heppujen hyvinvoinnin takaamisen perään vaikuta kuin uuden äijän kouluttamisen rasitus ja 50 pisteen arvoinen achievement. Tukikohta on täynnä hahmoja, jotka olisi voitu valjastaa parempaan käyttöön myös kentällä, ja vasta näiden potkaistua tyhjää, olisi voitu käyttää persoonattomia täydennysmiehiä. Nyt tukikohdan sivuhahmoihin ei synny miehistä sidettä taistelukentällä ja täydennysmiehet ovat valkoisia lakanoita.
Location, location, location
Kentät toistavan itseään, niin Amerikan maaperällä, kuin muukalaisten terraformoidulla alueillakin. Suojaksi kelpaavia esteitä on ripoteltu kuin Gladiaattoreiden esteradalla, ja nämä estävät kameran liikkumisen kun kykyjä käyttää. Kuka ajatteli, että tämä olisi hyvä idea? Äänet ja ääninäyttely ovat tarpeeksi laadukkaita, ja taisteluiden aikana tekoäly osaa fiksusti raportoida mitä tapahtuu, jolloin saa paremman kuvan taistelun tapahtumista. Kehuista huolimatta, esirenderöidyissä kohtauksissa äänenvoimakkuus heittelee miten sattuu, ja pahimmassa tapauksessa keskustelu saattaa peittyä vieressä pörräävän laitteen huminan alle. Keräiltävät ääninauhatkin pahimmassa tapauksessa jäävät kuulematta, kun samaan aikaan joku talipää tukikohdasta päättää soittaa ja kertoa elämäkertaansa.
Bureaun perusidea on toimiva, ja sen tarina pitää mukavasti otteessaan koko 12-tuntisen kampanjan ajan. Taistelut kaikessa puuduttavuudessaan jaksavat silti haastaa pelaajaa heittämällä erilaisia vihollisyhdistelmiä ja tarjoamalla tasaisesti uusia kykyjä, jotka tuovat variaatioita muuten samanlaiseen etenemiseen. Uudelleenpeluuarvoa pelistä ei saa irti kirveelläkään moninpelin loistaessa poissaolollaan ja tasokaton osuessa jo ennen maaliviivaa. Ongelmista huolimatta peli viihdytti niin kauan kun sitä kesti, eikä lopputekstien rullatessa ollut tunnetta, että pelin pariin pitäisi palata keskeneräisten tehtävien takia. Viihdyttävä kompakti paketti, ei enempää eikä vähempää.