Jotta The Cave asettuu seikkailupelien topografiassa oikealle korkeudelle, on ammennettava muutama äyskärillinen toimintaseikkaulujen historiaa. Ron Gilbert on osavastuullinen siihen, että kaikista kaappikelloista etsitään salakäytäviä, missä tahansa päin pelimaailmaa ne raksuttavatkin. Gilbert ystävineen ovat vastuussa sellaisesta pelimaailman merkkipaalusta kuin Maniac Mansion. Jos mikä tahansa peli nauttii edes kaukaista sukulaisuutta tuohon kartanoseikkailuun, on lupa odottaa hyvää käsikirjoitusta, mustaa huumoria ja vekkuleita hahmoja.
Ritari, munkki ja tiedemies kävelevät baariin…
Jos elämä ei ole hellinyt sinua pelkillä puolikkailla, on kannettavanasi ainakin yksi sysimusta salaisuus. Näin on myös The Caven sankareilla. Ritarillisuus on pinnallista, tiede kaiken syövää hulluutta ja kosto ihaninta nektaria mitä huulilleen voi nostaa. Ainoa, joka tuntuu olevan edes jotenkin moraalisen kompassin ohjastama, on luola itse, joka toimii myös kertojana. Pelissä on seitsemän hahmoa, joista kolme kerrallaan lähtee kohtaamaan itsensä luolaan. Jokaisella on rooli omassa häijyssä tarinassa.
Sopiiko mun kolikko sun pajatsoon?
The Caven läpileikkausta tutkiessa ei voi olla havaitsematta yhtäläisyyksiä Limbon kanssa. Tämäkin tarina on sivusta kuvattua pikku pulmien ratkontaa, joka on Limboon verrattuna kuitenkin kepeää tasohyppelyä. Kolmen hahmon ohjastaminen tapahtuu vuorotellen notkeilla kontrolleilla. Vaikka hyppy menee silloin tällöin huti, palautuu hahmo armeliaan lähelle epäonnistunutta kohtaa. Tasohyppely on siis lukittu lepsut ja lapset -asetukseen.
Pulmanratkonnassa on lyöty pirunnyrkki pöytään ja lähdetty miettimään, että mikä se näissä pulmissa on niin vaikeaa. Vastaus on tietenkin haastavuuden ja helppouden saattaminen vaateriin. Onneksi luolasta löytyvät pulmat raavituttavat päätä juuri sillä oikealla tavalla. Ratkaisut ovat helpohkoja, mutta ihan miettimättä ne kaikki eivät aukea. Joissain kohdissa menee tovi, mutta ei piiruakaan yli sen, että tarinan kerronta kärsisi. Pelaajaa ei joudu kasvotusten oman nokkeluutensa rajallisuuden kanssa. Tai no, ehkäpä joissain kohti joutuu turvautumaan puolison tai lasten apuun, mutta internetin käyttö kiistetään jyrkästi.
Jokainen hahmoista voi pitää hallussaan vain yhtä esinettä ja jokaisella on yksi ainokainen erityistaito. Ritari voi olla hetken haaavoittumaton ja aikamatkustaja voi livahtaa kronovaihevirheen turvin kaltereiden väärälle puolelle. Pulmien ratkonnassa hyödynnetään tavaroita, hahmojen erikoistaitoja sekä yhtäaikaista kellosepän tarkkaa tiimityötä. Asetelma toimii sangen mallikkaasti.
Luolansuulla
Pulmanratkonta tuo pisteet kotiin, mutta luolan tärkeimmät raamit on kuitenkin koverrettu graniitinkovaan kerrontaan. Jos Grim Fandago, Sam & Max ja Zak McKracken ovat olleet hauskoja, niin ei The Cave kyllä paljon edellämainituille kalpene. Pelin parasta antia ovat pienet mustat sadut hahmojen taustalla ja niiden tyylipuhdas tarjoilu pelaajalle. Vaikka päähahmot ovat hiljaa, riittää tarinoita sanoittamaan tukku muita huvittavia hahmoja, joista pääkertojana toimii itse luola vakuuttavalla baritoniäänellään. Tragikoomiset asetelmat, joita kertoja värittelee juhlallisen julmilla lohkaisuilla, ovat herkkua tarinankerronnan ystäville. Ääninäyttelyn lisäksi ääniefektit ja musiikki ovat onnistuneita.
Visuaalisesti on lähdetty värikylläiseen ja selkeään ilmaisuun. Värimaailmat vaihtelevat kulloisenkin tarinan ja paikan mukaan. Värivalinnat muistuttavat selkeydessään sarjakuvan maailmaa. On kirkkaita värejä, mutta niitä käytetään vain tarvittava määrä kerrallaan. Näin ruutu pysyy selkeänä eikä tavarat ja tärkeimmät paikat huku ulkokultaisen koristelun keskelle. Seikkailijoiden habitukset ja animointi on onnistunutta ja mukavaa katseltavaa, kuin hissimusiikkia silmille.
Pelistä välittyy hyvin se toimintaseikkailujen tunnelma, mitä tästä pelistä on ollut lupa odottaakin. Tarinan juoni on vahvempi kuin pelilliset elementit sinällään, ja niiden voimasuhteet on asetettu oikeaan tasapainoon. Jostain sopukoista hiipii mieleen Arkajalat-elokuvasta tehdy The Goonies-peli, nimenomaan monen hahmon yhteistoiminnasta. Jos kummalinen vuorottelumoninpeli olisi vaihdettu ihan tavalliseen jaetunruudun sellaiseen, olisi hymy ollut vielä leveämpi. Tosin peli toimii kimppakivana myös ilman moninpeliä. Tässä käy helposti kuin pasianssin peluussa tunturin huipulla: joku ilmestyy sohvalle kertomaan, mitä kannattaisi kokeilla seuraavaksi. 1200 Microsoft-pistettä uhranneet eivät pety.