The Cursed Crusade kertoo nimensä mukaisesti tarinan kahdesta ristiretkelle liittyvästä urhosta. Vääräuskoisten käännyttäminen ei ole päähenkilöidemme mielessä, vaan vanhempansa menettänyttä Denz De Baylea ajavat maallisemmat houkutukset: hän haluaa löytää isänsä ja kostaa äitinsä kuoleman. Uskollisen kakkosmiehen, Sancho Panzan, rooliin astuu espanjalainen huuliveikko/palkkasoturi Esteban Noviembre, joka on enemmän kiinnostunut kullasta kuin kunniasta. Yhdessä sankarimme miekkailevat niin pakanoita kuin pahoja henkiä vastaan tiellä Länsi-Euroopasta Bysantin sydämeen.
Historiallisten tapahtumien syventäminen fantasian rajattomin keinoin on ideana erinomainen, joskaan ei niin uniikki näin Assassin’s Creedien jälkimainingeissa. Huolta konseptin ainutlaatuisuudesta ei kannata kuitenkaan kantaa, sillä heikko toteutus sivaltaa kerronnalta jalat alta – ja sen jälkeen kumauttaa maassa makaavaa nuijalla päähän. Ö-luokan ääninäyttelyä joutuu sietämään läpi ylipitkien välinäytösten, jotka katkaisevat toiminnan liian usein ja huonolla rytmityksellä. Välillä muutaman minuutin miekkailu pohjustetaan kymmenminuuttisella jaarittelulla. En tiedä, onko edes oikein puhua hukatusta potentiaalista, kun toteutus on kokonaisvaltaisesti kujalla.
Itkeäkö vai nauraa?
Toisinaan käy niin, että onneton tarina unohtuu pelattavuudesta nauttiessa. Bayonetta on hyvä esimerkki sellaisesta pelistä, Cursed Crusade ei. Ensivilkaisulla taistelusysteemi vielä näytti monipuoliselta lukuisine aseineen ja lyöntisarjoineen; ristiretkeilijämme voivat nimittäin poimia kaatuneilta nuijia, keihäitä, kilpiä ja kirveitä, joille jokaiselle löytyi omat kombonsa. Täydellisessä (peli)maailmassa aseistusta ja iskusarjoja olisi täytynyt vaihtaa vastustajan aselajin ja varustuksen mukaan. Vaan kuinkas kävikään… Ikäväkseni nappien rämpyttäminen tuplakirveet kädessä tuotti saman tuloksen kuin hallittu kombottaminen yhden käden miekalla – viholliset kellistyivät, mutta missään vaiheessa ei ollut hauskaa. Tai oli sittenkin! Käytössä olevan aseen mukaan vaihtuvat lopetusliikkeet tyydyttivät brutaaliudellaan – joskus myös koomisuudellaan. Erityismaininta menee varjagikaartilaiselle, jonka palmikoidun parran kärvensin pihalyhdyllä.
Kaikki on hauskempaa co-opina pelattuna, myös Cursed Crusade. Kimppapeli luonnistuu joko jaetulta ruudulta tai Liven välityksellä, ja läpäistyt kentät keräilytavaroineen tallentuvat myös kakkospelaajan tilille. ”Kooppi” ei tee kirotusta ristiretkestä pelillisesti yhtään sen parempaa, sillä muutamaa pomotaistelua lukuun ottamatta pelimekaniikka ei anna juuri tilaa yhteistyölle. Mutta korni tarina, pikkubugit ja sen sellaiset kääntyvät positiivisiksi asioiksi naurunremakan avulla. Ruudunpäivitysongelmat eivät tosin naurattaneet enää vaikeimmalla tasolla, sillä kuoleman viimeisteltyä pitkällään makaavan soturin kenttä täytyi alkaa alusta.
Minulla ei ole mitään vähän rosoisempia pelikokemuksia vastaan. Aina ei jaksa keskittyä kimuranttiin tarinaan sen monine henkilöineen ja käänteineen. Toisinaan pelkkä aivoton mättäminen kolahtaa paremmin, kun ei tarvitse jännittää sohvan reunalla etukumarassa istuen. The Cursed Crusade on kuitenkin niitä pelejä, jossa mikään ei toimi kunnolla. Tarinasta, pelattavuudesta ja ulkoasusta ei mistään voi nauttia. Rahojensa sijoittaminen tänä syksynä on äärimmäisen vaikeaa monessakin merkityksessä, mutta ajatellaan toki positiivisesti: Crusaden yliviivaamisen jälkeen hankintalistalla on enää vaivaiset 999 nimikettä.