Jokusen vuoden takainen Shinji ”Resident Evil” Mikamin ohjaama The Evil Within oli kohtuullinen yritys selviytymiskauhun saralla, mutta peli kärsi sillisalaattimaisesta tarinasta, jossa punainen lanka tuntui jatkuvasti olevan hukassa. The Evil Within 2 heittää pelaajan takaisin kovia kokeneen etsivä Sebastian Castellanoksen saappaisiin. Edellisen pelin tapahtumista on kulunut kolme vuotta, ja Castellanos on jatkanut salaperäisen Umbrell… MOBIUS-järjestön toimien tutkimista ja pyrkii samalla hukuttamaan huolensa ja murheensa halpaan viskiin. Ja murheitahan riittää. Siinä missä ensimmäinen peli käsitteli Castellanoksen perheen kohtaloa vain ohimennen, on perhe jatko-osan tärkein elementti. Castellanos saa tietää kuolleeksi luullun tyttärensä, Lilyn, olevankin elossa ja kaiken lisäksi MOBIUS käyttää tätä edellisestä pelistä tutun STEM-järjestelmän ytimenä. Sebastianin ei siis auta kuin hypätä takaisin sekopäiseen virtuaalimaailmaan pelastamaan tytärtään.
Kauheaa kauhua
The Evil Within 2 tekee selkeän pesäeron ensimmäiseen peliin siirtymällä putkijuoksusta hubimaailman käyttöön ja lähes avoimeen maailmaan. STEM-järjestelmän sisälle luotu Union on päällisin puolin rauhallinen amerikkalainen pikkukaupunki, jonka asukkaat eivät itse tiedosta elävänsä keinotekoisessa maailmassa. Hubimaailma toimii yllättävänkin hyvin. Alueet ovat sopivan kokoisia ja tekemistä riittää. Sieltä täältä löytyvien ystävällismielisten MOBIUS-agenttien antamia sivutehtäviä voi suorittaa, jos päätarinan tahkoaminen ei innosta. Lisäksi alueille on piilotettu runsaasti aseita, ammuksia ja muuta hyödyllistä kerättävää. Hubimaailmasta poistuttaessa kentät noudattavat edelleen putkijuoksu-ideologiaa, mutta kenttäsuunnittelu on silti toimivaa. Castellanos ei ole ainut ulkopuolinen kaupungissa, sillä MOBIUS on lähettänyt aseistettuja turvatiimejä etsimään Lilyä. Lisäksi joku tai jokin uhkaa repiä Unionin kappaleiksi sisältä käsin. Sivuvaikutuksena luhistumaisillaan oleva maailma tuottaa toinen toistaan erikoisempia mörköjä, joita peli heittää Castellanoksen tielle.
Paljon vanhaa, vähän uutta
The Evil Within 2 seuraa selviytymiskauhun käsikirjaa melko uskollisesti mitä pelimekaniikkaan tulee ja tämä onkin pysynyt lähestulkoon muuttumattomana ensimmäisestä pelistä. Castellanos voi siis joko hiippailla vihollisten ohi tai hypätä toimintaan aseet laulaen. Jälkimmäinen on harvoin hyvä idea, sillä ammuksia jaellaan selviytymiskauhuun sopivan rajatusti. Hieman harmillisesti edellisen pelin nerokas tulitikkumekaniikka loistaa poissaolollaan. Nyt kukistettuja vihollisia ei siis enää tarvitse polttaa, vaan ruumiit pysyvät kuolleina ikuisesti. Ammuksia ja tarvikkeita voi nykymuodin mukaisesti valmistaa. Fiksuna tasapainotuksena valmistukseen voi käyttää tallennuspaikoista löytyviä työpöytiä tai suoraan valikon kautta. Valikon kautta valmistettuna tarvikkeita tarvitaan kuitenkin enemmän, joten tasapaino säilyy.
Pelin rytmitys pysyy hyvin kasassa aina viimeisiin lukuihin saakka. Aivan lopussa pakotettua hiippailua tulee kuvioihin liikaa ja peli olisi muutenkin suonut loppuvan tunnin tai pari aiemmin. Nykyisessä noin 15 tunnin kestossa on liikaa täytettä. Tarinankerronta on ylipäätään kankean vanhanaikaista ja juonta kuljetetaan liikaa kerättävien muistiinpanojen ja muiden vastaavien kautta. Sinällään mielenkiintoinen tarina lässähtää loppupuolella mutta täydelliseltä pannukakulta sentään vältytään. Tarina ei myöskään pääse yllättämään missään vaiheessa ja monet juonenkäänteet ovat eilispäivän lehdestä. Arvasin muun muassa päävastustajan henkilöllisyyden tunteja ennen julkistusta.
Korniuden multihuipentuma
Pelin visuaalinen ilme pysyy johdonmukaisena eikä ensimmäisen pelin sekamelskaan onneksi palata. Ulkonäöllisesti peli menettelee, eikä vau-efektiä pääse syntymään, mutta peliä on vaikea haukkua rumaksi. Julkaisussa puuttunut Pro-tuki päivitettiin lopulta mukaan ja tämä lisää muun muassa mahdollisuuden pelata lukitsemattomalla ruudunpäivityksellä. Käytännössä peli tuntui pääsevän kohtalaisen usein lähelle 60 fps:n maagista rajaa.
Japanilaisille peleille tyypillisesti dialogi on ajoittain käsittämättömän kornia, eivätkä ääninäyttelijätkään varsinaisesti loista tasollaan. Sebastian Castellanoksen äänestä vastaava Marqus Bobesich esimerkiksi kanavoi turhan usein sisäistä ö-luokan Max Payneaan. On vaikea ottaa kohtauksia vakavasti, kun ääninäyttelijät vetävät roolinsa täysin yli.
The Evil Within 2 ei keksi pyörää uudestaan, mutta parantaa huomattavasti sekavasta ensimmäisestä osasta. Hyvää selviytymiskauhua ei ole liikaa ja The Evil Within 2 onkin enemmän kuin tervetullut tapaus.