Tiivistelmä:Electronic Artsin The Godfather on allekirjoittaneelle vuoden positiivisimpia yllätyksiä. Pelin ohjaustyyli on ehdottomasti kokemisen arvoinen ja monilta osin innovatiivinen. Lisäksi Godfather tarjoaa runsaasti pelattavaa vapaan seikkailusekoilun ystäville. Audiovisuaaliselta tarjonnaltaan Godfather kuitenkin jättää monilta osin toivomisen varaa, vaikkakin pienoinen tylsyys ulkoasussa ja äänimaailmassa katoavat nopeasti taustalle peliä pelatessa.
—————————————-
The Godfather on EA Gamesin kehittämä ja Electronic Artsin julkaisema Kummisetä-elokuvalisenssiin perustuva, kolmannesta persoonasta kuvattu toimintapeli. Aikaisemmin ilmestyivät omat versiot vanhan sukupolven konsoleille ja PC:lle. Uuden sukupolven Xbox 360 -versio on kokenut rankkojakin uudistuksia verrattuna muihin versioihin, jotta se hyödyntäisi konsolin tehoja ja erikoisominaisuuksia paremmin. Tästä syystä tämä arvostelu ei päde vanhoihin versioihin, eli Xbox-peli saattaa hyvinkin olla täysin erilainen vertausta muiden alustojen peleihin en myöskään voi tehdä, sillä arvostelussa oli vain tämä 360-versio ja muita en ole kokeillut.
Monelle elokuvafanaatikolle ja pelaajalle elokuvalisensseihin perustuvat pelit ovat kirosana, eri syistä kuitenkin. Elokuvafanaatikot inhoavat rakastamansa elokuvan ”pahoinpitelyä” ja pelaajat inhoavat usein heikosti toteutettuja lisenssiratsastuksia. Ennakkotietojen perusteella odotin pahinta peliltä; Marlon Brando (R.I.P.) ja elokuvat ohjannut Francis Ford Coppola tuomitsivat pelin julkisesti, vaikka ensimmäinen onkin lainannut uniikin puhetyylinsä Don Corleonelle. Tuomio tuli elokuvan perimmäisen tarkoituksen kadottamisesta ja väkivallalla mässäilystä – tästä ei ole Kummisetä-elokuvissa kyse, eikä kyllä ole The Godfather -pelissäkään, joten kritiikki on mielestäni ollut asiatonta.
The Godfather ei nimittäin raiskaa liiemmin elokuvan tarinaa ja ideologiaa – se kuvaa sivusta elokuvan tapahtumia, useimmiten tyylikkäästi eri perspektiivistä ja eri sijainnista. Perspektiivi selittää pelin elokuvia väkivaltaisemman tyylin, koska pelaaja on ns. mafiaperheen toteutusportaassa palkollisena, ja nousee vähitellen hierarkiassa ylemmäksi. Tapahtumat, joita elokuvassa ei kuvata, ovat löytäneet tiensä peliin. Tästä loistavin esimerkki on kuuluisa: ”tarjous, josta et voi kieltäytyä”-kohtaus Hollywoodissa. Elokuvassa näytetään vain keskusteluvaihe ja elokuvamoguli Woltzin kieltäytyminen tarjouksesta – seuraavana aamuna hän herää ravihevosensa pää sängyssään. Pelissä näytetään keskusteluvaihe ja herääminen välianimaationa – pelaajan tehtävänä on toimittaa hiljaisesti pää Woltzin sänkyyn. Lukuisia muita risteämäkohtia elokuvien tarinan kanssa on myös ja yksikään ei ole jäänyt häiritsemään – toteutus näissä on A-luokkaa. Vastaavaa EA yritti Lord of the Rings: The Third Age -toimintaropen kanssa, mutta epäonnistui siinä jokseenkin karmivasti. Third Agessa pelaaja tungettiin jatkuvasti tapahtumien etualalle ja tämä aiheutti elokuvien ja kirjan faneille vatsanväänteitä.
The Godfatherissa ainoita karmaisuja aiheuttaa aluksi Michael Corleonen tuntematon pärstävärkki, koska Al Pacino ei joko suostunut lainaamaan ulkonäköään pelin hahmolle tai mallinnus on epäonnistunut – suurin osa hahmoista kun näyttää edes läheisesti elokuvan hahmoltaan, kuten Luca Brasi. Corleonen perheen consiglierea Tom Hagenia näytellyt Robert Duvall, capo regime Salvatore Tessiota näytellyt Abe Vigoda ja Santino Sonny Corleonea näytellyt James Caan ovat Brandon lisäksi lainanneet ääntään pelin hahmoille.
The Godfather -pelissä seurataan nuorukaista, jonka isä tapetaan mafiasodassa pelin alkudemossa ja Don Corleone lupaa kutsua pojan siipiensä suojaan, kun tulee tarvetta. Poika ajautuu vähitellen huonoihin piireihin ja ongelmiin epäonnistuneen ryöstön yhteydessä. Hänen äitinsä pyytää Don Vitolta apua ja Don lähettää elokuvista tutun Luca Brasin hakemaan nuorukaisen talteen. Tästä alkaa hänen uransa Corleonen perheen alhaisimpana palkollisena. Juoni etenee eri mafiosoille suoritettavien päätehtävien varjolla ja kattaa suurimman osan ensimmäisen Kummisedän merkittävistä tapahtumista sekä muutaman pelaajan hahmoon liittyvän tapahtuman.
Jos haluaa tarkemmin tietää, mitä Kummisedässä tapahtuu, suosittelen katsomaan elokuvat.
”We go to the mattresses!”
Peliin on vapaasti mallinnettu melko iso alue, joka muodostuu New Jerseyn, Little Italyn, Brooklynin, Hell’s Kitchenin ja Mid-Townin (Manhattan) osista 1940-luvun New Yorkissa. Pelialue ei vedä vertoja laajuudessa monille muille nykytrendin mukaisille vapaamallisille peleille mutta on riittävän iso, ettei pelaajaa ala ahdistamaan, ja silti tarpeeksi pieni, että pääsee paikasta toiseen riittävän ripeästi. Peli muodostuu pääjuonen tehtävien lisäksi vapaasti suoritettavista sivutehtävistä, joita ovat palvelukset kauppiaille ja toisille mafiosoille, palkkamurhat ja kirsikkana kakun päällä kilpailijoiden liiketoimien valtaaminen. Kaupunki on täynnä erilaisia kauppoja, baareja ja kulissibisneksiä, joita hallitsevat New Yorkin viisi eri mafiaperhettä. Bisneksen valtaamisesta saa tietyn rahabonuksen, joka riippuu pelaajan ”suostuttelukyvystä”, mutta tästä myöhemmin lisää. Kauppojen, baarien ja pimeiden peliluolien lisäksi jokaisella mafiaperheellä on myös varastoja, joiden valtaamisella voi saada mittavan lisäyksen palkkaansa. Lisäksi ovat Hubit, jotka ovat isoja rahtikeskuksia ja suurimpana mafiaperheen tukikohta, jonka valtaamalla voi vallata koko perheen.
Jokainen bisnes, varasto, Hubi ja tukikohta on erilainen vaikeusasteeltaan, koska jotkut perheet ja näiden sotilaat ovat vahvempia kuin toiset. Hubien ja tukikohtien valtaamisyritykset yksin ovat verrattavissa itsemurhaan, koska vihollisia on paljon ja niitä tulee monesta suunnasta. Tähän löytyy apua, kun pääsee mafiaperheessä ”Enforcer”-tasolle – tällöin voi palkata avukseen mafiaperheen toisen sotilaan ja lähteä yksissä tuumin valloittamaan vihollisten bisneksiä. Tekoälyn ohjastama kaveri on erittäin hyödyllinen ja lähes välttämätön useimmissa valtauksissa.
Kun valtaa yhden kaupunginosan kaikki bisnekset ja varastot, saa kaupunginosan omistukseensa. Käytännön hyötyä tästä ei tietääkseni ole – karttaan saa vain lätkän kaupunginosan päälle. Pelin pääjuonessa tuhotaan askel kerrallaan Tattaglian perheen bisneksiä elokuvien hengessä – muut perheet, kuten Straccit, Cuneot ja Barzinit ovat enemmän tai vähemmän sivustakatsojia – kunnes pelaaja hyökkää heidän kimppuunsa…
Godfatherissa on nimittäin erittäin kekseliäs ominaisuus nimeltään ”Vendetta” (verikosto). Kun valtaa kilpailijoiden bisneksiä ja tappaa näiden sotilaita, täyttyy vendetta-mittari vähitellen. Kun mittari on täynnä, alkaa mafiasota kyseistä perhettä/perheitä kohtaan. Mafiasodan kesto on rajoitettu 40 minuuttiin, joskaan aikaa ei kannata ikinä odottaa loppuun. Mafiasodan aikana elo kaupungissa on erittäin vaarallista pelaajalle ja pelaajan kiristämien bisneksien omistajille – vihollis-posset kiertelevät katuja mafiakärryissään ja hyökkäävät empimättä pelaajan kimppuun ja räjäyttävät hänen bisneksiään taivaan tuuliin. Jos pelaajan bisnes räjäytetään, häviää mafiasodan. Mafiasodan häviämisestä ei ole muuta seurausta pelaajalle, kuin se, että menettää tuhotuista bisneksistä saatavat rahat tietyksi ajaksi, kunnes bisnes on taas käynnissä. Mafiasodan voi voittaa joko lahjomalla kieron FBI-agentin, tai pommittamalla vihollisperheen bisneksen. Ensimmäinen vaihtoehto saa FBI:n jahtaamaan muita perheitä ja poistaa täten kerääntyneen vendettan kaikilta. Jälkimmäinen vaihtoehto tekee sinusta Poliisin Vihollisen No. 1 ja lopettaa sodan, mutta ei nollaa vendettaa. Ensimmäinen vaihtoehto on usein parempi valinta, koska rahaa tulee joka tuutista – toisella tavalla saa saavutuksen, mutta sen jälkeen se ei enää ole niin hyödyllinen.
Vendetta laskee myös pääjuonen tehtävän suorittamisen jälkeen ja/tai kun pelaaja kuolee. Peli on melko helppo sen seikan takia, että Godfatherissa ei voi kuolla pysyvästi – kun elämät loppuvat, kesken ollut pääjuonen tehtävä epäonnistuu ja pitää ladata checkpointti (joita on tehtävien keskellä erittäin usein). Jos kuolee tehtävän ulkopuolella, herää sairaalasta ja menettää pienen rahamäärän hoitomaksuihin. The Godfatherissa ei myöskään ole säädettävää vaikeusastetta, joten peli on aina yhtä helppo – ja peli helpottuu loppua kohden yhä enemmän.
”How you gonna run this shop with broken hands…?”
The Godfather on täynnä pieniä hienoja pelimekaanisia ideoita, jotka yhdessä muodostavat kiehtovan kokonaisuuden. Hienoimpana näistä on erikoisesti nimetty ”BlackHand Control”-ohjaustyyli. Esimerkiksi lähitaistelussa liikkeet toteutetaan tatilla, ensin lukittautumalla vasemmalla liipaisimella kohteeseen. Liikuttamalla tattia eteenpäin pelaajan hahmo lyö suoran nopean lyönnin, etuviistoista hahmo lyö koukun – näitä vuorottelemalla muodostetaan lyöntisarjoja. Kun taas vetää tatin ensin taakse ja sitten eteen, lyö voimalyönnin. Lisäksi vetämällä kummatkin ohjaimen liipaisimet taakse voi tarttua vastustajaan, jolloin tämä ei voi tehdä mitään – tällöin liikkeet muuttuvat. Oikealla tatilla voi edelleen suorittaa lyöntejä ja kääntää suuntaa, vasemmalla tatilla liikuttaa kohdetta ympäriinsä ja lyödä tätä seiniä ja esineitä vasten. Lisäksi voi kuristaa vastustajan painamalla kummatkin tatit pohjaan. Kohdetta voi myös heittää kääntämällä suuntaa ja samanaikaisesti päästämällä liipaisimet irti – myös korkeilta paikoilta pudottaminen onnistuu ohjaamalla kohteen kaiteen viereen ja työntämällä kohteen sen yli kummillakin tateilla. Vastustajan ollessa vähissä voimissa voi myös suorittaa teloituksen oikealla puskurilla.
Tuliaseissa on taas täysin erilainen tyyli, joka sekin on äärimmäisen toimiva. Vasemmalla liipaisimella lukittaudutaan lähimpään kohteeseen ja oikealla ammutaan – mutta tässä ei ole vielä kaikki. Nimittäin oikealla tatilla pystyy tähtäämään kohteen eri ruumiinosiin, joista jokaisesta tulee eri vaikutus. Päähän tähtäämällä ampuu tietysti vähän enemmän ohi, mutta osuvat luodit tappavat vastustajan jopa yhdellä laukauksella. Asetta pitelevään käteen ampumalla vihollinen tiputtaa todennäköisesti aseensa ja polviin ampumalla hän tipahtaa polvilleen ja ei pysty liikkumaan vähään aikaan. Lisäksi vasemmalla puskurinapilla pystyy tähtäämään vapaasti.
Parasta ammuskelussa on se, että ramboilulla ei pääse pitkälle. Useimmiten paras vaihtoehto on edetä suojasta suojaan ja ampua erilaisten esteiden takaa hallittuja laukauksia. Usein tulitaistelut saattavatkin kestää monia minuutteja ja ajautua pattitilanteeseen, jossa pitää lähteä suojastaan kiertämään vastustajan sivustaan – tässä(kin) apurin käyttö tulee tarpeeseen. Pattitilanteiden laukaisemiseen pelissä on myös Molotovin cocktaileja, jotka räjähtäessään sytyttävät laajalta alueelta viholliset tuleen ja saa nämä juoksemaan päättömästi ympäriinsä, kuten palavilla ihmisillä on tapana (;)).
Ongelmatonta suojautuminen ei kuitenkaan ole. X-nappia painamalla liimautuu seinään kiinni, jolloin voi ampua suojasta nurkan taakse. Joskus tämä jättää kuitenkin toimimatta – tyyppi ei tule esiin ampumaan, vaikka mitä tekisi ja kulman ympäri tuleva vihollinen pääsee rokottamaan seinän vieressä kyhjöttävää päähahmoa estotta. Lisäksi lukittautuminen vihollisiin ei toimi täydellisesti, usein oikeaan kohteeseen lukittautuminen on työn ja tuskan takana. Näihin tilanteisiin onneksi löytyy apu vapaasta tähtäämisestä.
Taisteluliikkeitä käytetään vihollisen tappamisen lisäksi kauppiaiden suostuttelemiseen, kauppiaat täytyy usein painostaa hyväksymään suojelu Corleonen perheeltä (ja maksamaan siis suojelurahaa). Joskus nämä saattavat hyväksyä tarjouksen pelkän rauhallisen neuvottelun perusteella. Kauppiailla on painostusmittari, jossa pitää ylittää tietty kynnys menemättä liian pitkälle; kynnyksen ja punaisella merkityn alueen välillä on maksettava suojeluraha, joten kannattaa suostutella mahdollisimman pitkälle. Jos menee punaiselle alueelle niin kauppias kieltäytyy maksamasta ja saattaa jopa hyökätä kimppuun. Lisäksi jokaisella kauppiaalla on myös heikko kohta, joita saattavat olla mm. lyönnit, heitot, kuristukset, asiakkaiden uhkailu, ammuskelu tai myyntitavaroiden tuhoaminen. Heikkoa kohtaa hyödyntämällä saa rahabonuksen ja suostuttelu on tehokkaampaa. Joskus tulee vastaan kauppiaita ja yökerhojen omistajia, joiden suostutteleminen on työn ja tuskan takana ja joskus taas yksi lyönti riittää – tämä lisää erinomaista vaihtelua bisneksien valtaamiseen, vaikkakin usein tiukemmissa tilanteissa kiristettävä kuolee liian kovassa käsittelyssä ja koko ponnistus on ollut turhaa.
Lisäksi pelissä on autoja, joita pystyy kaappaamaan katujen varsilta ja liikenteestä. Auton ajaminen on sekin toteutettu erittäin hyvin ja mahdollisen apurin käyttö on hyödyllistä autoillessa, kun hänet voi komentaa ampumaan auton ikkunoista.
Kaupunki on tietysti täynnä myös poliiseja, jotka eivät suhtaudu rikoksiin kevyesti. Pelaajan ”Heat Level” nousee kaupunginosittain, kun tekee rikoksia. Isoista rikoksista, kuten pankkiryöstöistä ja kauppojen pommittamisista saa ”New Yorkin parhaat” hellittämättömästi peräänsä ja ainoa vaihtoehto tällöin on vaihtaa kaupunginosaa, tai painua turvataloon odottamaan pahimman innostuksen laantumista. Etukäteen ongelmat voi estää lahjomalla korruptoituneita poliisipäälliköitä tai yksittäisiä poliiseja – mielenkiintoista kyllä, kaikki poliisit on lahjottavissa. Olemalla antelias rahojensa kanssa voi saada poliiseista jopa apua tulitaisteluihin ja sulkemaan silmänsä lähes kaikelta rikolliselta toiminnalta. Poliisipäällikön lahjomalla saa anteeksi suuretkin rikkomukset.
Vihollisten ja muiden NPC-hahmojen tekoäly on riittävän hyvää. Se ei yllätä, muttei myöskään tee mitään liian helpoksi pelaajalle. Viholliset suojautuvat ja vaihtavat suojapaikkaa edellisen tuhoutuessa, tai huomatessaan joutuvansa kahden tulen väliin. Ihmeellistä kyllä viholliset noudattavat joskus jotain mafioosojen budo-lakia ja eivätkä hyökkää lähitaisteluasetta käyttävän pelaajan kimppuun tuliaseilla.
”Welcome to the family…”
Nykytrendin mukaisesti The Godfather sisältää myös hahmonkehitystä. Vihollisten tappamisesta, bisneksien valtaamisista ja tehtävien suorittamisesta saa ”Kunnioituspisteitä”, jotka ovat Godfatherin versio kokemuspisteistä. Hahmonkehitys ei ole myöskään mitään silmänlumetta, sillä uuden ”kunnioitustason” saavuttaessaan saa yhden pisteen, jonka voi laittaa seuraaviin ominaisuuksiin (sulussa oleva teksti kertoo, mitä kaikkea se parantaa).
Fighting (lyöntien tehoa, tarttumisen ajallista maksimikestoa, painostuksen voimakkuutta, voimalyönnit latautuvat nopeammin)
Firearms (tarkkuutta, tehoa, tähtäämisen nopeutta, lisää mahdollisuutta, että vastustaja tiputtaa aseen, kun ampuu käteen)
Health (elämäpisteiden määrää, paranemisnopeutta, kuinka paljon torjuminen vähentää läpi pääsevää vahinkoa)
Speed (sprintin kestoa, taistelu- ja liikenopeutta, latausnopeutta)
Street Smarts (monia eri vaikutuksia, mm. pystyy kantamaan mukanaan enemmän räjähteitä, varastamaan pysäköityjä autoja ilman ”Heat Pointsien” kertymistä jne.)
Pelaajan hahmoa pystyy lisäksi muokkaamaan kattavasti. Parturissa pystyy muokkaamaan ”Mobface”-toiminnon kautta hahmon ulkoasua oblivionmaisen kattavasti, räätälistä saa ostaa itselleen erilaisia vaatteita. Räätälin valikoimat ovat kenties tarkoituksella hieman suppeat (missä pitkä gangstereiden trenssitakki?!), koska peliin tulee varmasti lisää ladattavaa Xbox Liven Kauppapaikan kautta.
The Godfatherin lopullisena tarkoituksena on nousta koko New Yorkin Doniksi ja tähän pääsee tuhoamalla kaikki perheet ja suorittamalla Corleonen perheen tehtävät. Aikaa pelin täydelliseen läpipeluuseen menee huimasti (n. 40 tuntia) pääjuonen suorittamalla aikaa menee myöskin riittävästi (n. 15 tuntia). Pelistä myös löytyy piilotettuja filmikeloja, joita löytämällä saa avatuksi leikkeitä Kummisetä-elokuvasta.
”You don’t look so hot…”
The Godfather edustaa monella tapaa pelien aatelia ja EA:n panostusta uusien ohjaustyyppien kehittämiseen. Panostus on jo tuonut suurta menestystä NHL 07- ja Fight Night Round 3 -peleillä ja ennakkotietojen perusteella myös uusi FIFA 07 käyttää Xbox 360:llä jotain vastaavaa tattiohjausta. The Godfatherin voi laskea tähän joukkoon, sillä kontrollit toimivat niin hyvin, että sen toivoisi tulevan jonkinasteiseksi standardiksi tämäntyylisiin peleihin.
Tekniseltä kannalta peli on myös melko vaikuttava. New Yorkin eri kaupunginosat avautuvat pelaajan eteen täysin ilman lataustaukoja ja samoin rakennusten sisätilat liittyvät saumattomasti katuihin. Tehtävien aikana latauksia on, mutta tämän ymmärtää välianimaatioiden takia. Ajoittain ruudunpäivitys notkahtaa, kun ruudulla on paljon tapahtumia – paljolla tarkoitan paljoa. Ruudulla voi nimittäin olla samanaikaisesti kymmeniä hahmoja, räjähdyksiä, ajoneuvoja ja pirstoutuvia esineitä. Pelin ympäristön interaktiivisuus on myös vaikuttavaa. Ampuessa tuho on komeasti toteutettu – lasi pirstoutuu, seinistä pöllyää laastia, esineet hajoavat ja ihmiset lakoavat uskottavasti. Myös räjähdykset ja liekit näyttävät erinomaisilta.
Mutta aiemmin mainitun tuhon, räjähdyksien ja liekkien lisäksi mikään muu graafisessa toteutuksessa ei pistä positiivisesti silmään. Pelin ulkoasu ja käyttöliittymä on melkoisen tavanomainen ja epäinspiroitunut, ensisilmäyksellä tämä jopa aiheutti pienoisen sarkastisen naurahduksen: ”ai että tämmöinen seuraavan sukupolven peli sitten…”. Pelin avautuessa ulkoasun unohtaa kuitenkin nopeasti.
Pelin musiikki on lainattu Kummisetä-elokuvista ja toimii tyylikkäänä taustakeinona herättämättä kuitenkaan suurempia tunteita. Pelin ääninäyttely on muutamilta hahmoilta kovin flegmaattisen oloista, vaikka näiden takana ovatkin usein elokuvista tutut näyttelijät Marlon Brandolle annan anteeksi, koska se kuuluu asiaan.
Aseiden äänet on toteutettu erittäin hyvin ja ne kuulostavat riittävän muhkeilta, muu äänimaailma on sitten hieman rajoittuneempaa. Esimerkiksi 5.1-toteutus on melkeinpä huomaamatonta. Vaikka normaalisti en laita paljoa painoa graafiselle ja äänimaailman toteutukselle niin ehkä tässä tapauksessa pieni lisäpanostus olisi lisännyt ”sitä jotain” peliin ja nostanut tunnelman toiseen potenssiin.
”An offer you cannot refuse”
Sitä tämä peli on. Tarjous, josta ei voi kieltäytyä – tai ei ainakaan kannata. The Godfather on minulle vuoden suurin ja positiivisin yllätys. Aika liitää siivillä peliä pelatessa ja jokaisesta hetkestä nauttii. Pienoinen varaus kuitenkin on: jos ei pidä Kummisetä-elokuvista ja mafia-meiningistä niin peli ei saata näin hyvin iskeä. Lisäksi olen tunnetusti heikkona vapaata seikkailua ja sekoilua tukeviin peleihin, joten jos ajoittain päätön mafiosoleikki ei iske niin kannattaa vähentää loppuarvosanasta pisteitä. Lisäksi jos olet pelannut muilla alustoilla peliä niin tämä versio ei tarjonne niin paljon lisäsisältöä, että se olisi 60 euron arvoinen.
Muutamat seikat kuitenkin estävät pelin nousun sinne pelien kirkkaimpaan kärkeen – graafista suunnittelua vaivaa tietynlainen linjan ja innostuksen puute. Innostuksen puute loistaa myös osasta ääninäyttelijäkaartia ja äänitehosteiden toteutuksesta. Nämä seikat ovat kuitenkin pieniä kaiken muun loiston rinnalla ja useimpia eivät edes varmasti häiritse.