Alkuvuonna 2006 julkaistu The Godfather: The Game oli mukiinmenevä Grand Theft Auto -klooni varustettuna tunnetulla elokuvalisenssillä. Kummisetä-teema hyödynnettiin hyvin ja Corleonen perheen tunnelma kantoi pelin kunnialla loppuun asti. Jatko-osaa osattiin siis odottaa ja kehitystyöstä on vastannut EA Redwood Shores, jonka työnäytteisiin lukeutuu muun muassa kiitelty kauhuseikkailu Dead Space.
The Godfather II on kunnianhimoinen peli ja siinä on monia hyviä ideoita. Valitettavasti kokonaisuus ei pysy kasassa yhtä hyvin kuin alkuperäisessä pelissä ja alkuhämmingin jälkeen alta paljastuu itseään toistava rikoseepos.
Ihan oma tarina
Tarinalla ei ole juuri mitään tekemistä maineikkaan esikuvansa kanssa, mutta suosittelen silti katsomaan elokuvatrilogian ennen pelin aloittamista. Toiminta alkaa Kuuban Havannassa 31. joulukuuta 1958, jossa Corleonen perheen päämies Michael Corleone käy neuvotteluja Hyman Rothin kanssa. Valitettavasti Kuuban vallankumous alkaa juuri samaan aikaan ja päähenkilö Dominic saa tehtäväkseen turvata Don Corleonen kuljetuksen lentokentälle. Saattotehtävän onnistumisen jälkeen Michael ylentää pelaajan uuteen asemaansa: Don of New York City. Ensimmäisessä Kummisetä-pelissä aloitettiin pohjalta, mutta jatko-osa asettaa pelaajan suoraan johtajan pallille. Tehtävä on kuitenkin sama, eli luotsata Corleonen perhe mahtavimmaksi mafiaperheeksi ja raivata siinä sivussa kilpailijat pois tieltä. Tarinaa kuljetetaan keskusteluiden ja välivideoiden avulla, joita ei kuitenkaan ole tarpeeksi pitämään mielenkiintoa yllä loppuun asti.
Mafiamiehen tärkein taito
Tekijöiden mielestä mafiamiehen tärkein taito on ilmeisesti ollut suoraviivainen väkivalta tuliaseita käyttäen. Onneksi tämä puoli pelistä on sujuvaa ja intuitiivista, kun taas suojautumismekanismi on epäonnistunut: suojaan syöksyminen on liian hidasta ja usein on vain helpompaa seistä hetken aikaa nurkan takana ja jatkaa sen jälkeen matkaa. GTA-pelien hengessä autoilla, ja valitettavasti vain autoilla, ajellaan paljon ympäri kaupunkia. Kiikkerän ohjauksen kanssa oppii elämään, mutta silti tällainen hiekkalaatikkopeli olisi kaivannut tuekseen paremman ajofysiikan.
Onnistunein osatekijä kokonaisuudessa on karttanäkymä eli Dons View. Kolmiulotteista karttaa voi pyöritellä miten haluaa, mikä helpottaa merkittävästi paikasta toiseen siirtymistä. Koko peli pyörii Donin näkymästä käsin: sillä katsotaan omat ja vieraat yritykset, tekijäänsä odottavat työt ja niin edelleen. Muutaman tunnin pelaamisen jälkeen huomaa käyttävänsä suurimman osan ajastaan karttanäkymän kanssa tehtävään ajatustyöhön: Dominic on Don eikä kuka tahansa muiden asioilla juokseva pikkugangsteri. Idea on pelisarjalle uusi ja hyvä, mutta pelkän kartan tuijottaminen on paljon tylsempää kuin ihmisten kanssa keskusteleminen ja erilaisilla aseilla ampuminen.
Menneen ajan muistoja
Graafisesti The Godfather II on auttamatta vanhentunut. Autolla ajaessaan tekstuurit ilmestyvät tyhjästä eteen ja varsinkin henkilöhahmojen kasvot ovat ikävän puumaiset. Mallien kierrätyksen huomaa nopeasti ja varsinkin kaupungilla keskustellessa tuntuu siltä, että kaikkialla on vain 3-4 ihmisen kaksoisolentoja. Pelimoottori ei ilmeisesti pysty pyörittämään suurta pelimaailmaa saumattomasti, koska tarina kuljettaa pelaajaa kolmen pienemmän paikan muodostamassa kolmiossa: New York, Floridan Miami ja Kuuban Havanna. Teknisesti täysin epäonnistunut The Godfather II ei ole, sillä räjähdykset ovat poikkeuksellisen komeaa katsottavaa ja autojen vauriomallinnus on kohdallaan.
Yllättäen äänimaailma suoriutuu grafiikkaa paremmin. Musiikki on retrohenkistä ja luo hyvin Kummisetä-tunnelman, mutta varsinkin ääniefektit ovat onnistuneita. Kaupunki tuntuu elävältä autojen tööttäilyn ja ihmisten metelöinnin ansiosta. Aseiden äänet ovat loistavat: pelkällä revolverilla ampuminen kuulostaa siltä kuin tykin laukaisisi. Keskustelujen ääninäyttely on hyvin toteutettu, mutta ei missään nimessä yllä samalle tasolle kuin esimerkiksi Rockstarin GTAIV: The Lost and Damned. Elokuvan alkuperäisistä näyttelijöistä vain Robert Duvall uusii roolinsa Corleonen perheen consiglierena. Näin ollen peli ei täysin tavoita sitä aitoa Kummisetä-tunnelmaa, vaikka kovasti siihen muilla keinoilla pyrkiikin.
Olisiko roolipeli ollut parempi?
Peliin sisällytetyt roolipelielementit ovat kokonaisuuden parasta antia. The Godfather II olisi saattanut säilyttää vetovoimansa paremmin, jos se olisi keskittynyt kartan tuijottelua enemmän juuri roolipelaamiseen. Dominicin ominaisuuksia, aseita, ulkonäköä ja vaatteita pystyy päivittämään rahalla, mutta sama pätee myös hänen alaisiinsa. Ajan kuluessa on mahdollista värvätä yhteensä seitsemän miestä palvelukseensa ja näistä kolmea voi pitää mukanaan jatkuvasti. Jokaisella on oma erikoiskykynsä ja oikean tiimin valinta on keskeinen tekijä keikkojen onnistumisessa. Arsonist hoitaa tuhopoltot, Demolitions räjäyttelee, Safecracker tiirikoi yritysten kassakaapit ja niin edelleen. Hahmonkehityksen ohella toinen merkittävä roolipelielementti on erilaiset vaihtoehdot keskusteluissa. Valitettavasti kaikki valinnat tuntuvat johtavan samaan lopputulokseen eli kyseessä on vain hukattu tilaisuus.
Alkuvaiheessa peli esittelee kaikki ominaisuutensa nopeassa tahdissa ja innostus on suuri, sillä luvassa näyttäisi olevan paljon mielekästä tekemistä. Valitettavasti noin neljän pelitunnin jälkeen huomaa kuitenkin toistavansa samoja rutiineita uudestaan ja uudestaan. Tavallinen kuvio menee seuraavasti: 1) värvää muutama alainen tueksesi, 2) hyökkää pyssyt paukkuen kilpailijan omistamaan yritykseen, 3) ”suostuttele” omistaja maksamaan Corleonen perheelle suojelurahaa, 4) jätä firmaan vartijoita suojaksi. Sama kuvio toistuu siihen saakka, kunnes kilpaileva perhe on menettänyt kaikki yrityksensä. Tällöin on aika käydä perheen johtomiesten kimppuun ja alipäälliköiden tuhoamisen jälkeen hyökätään tukikohtaan. Sitten tehdään sama uudestaan aloittaen kohdasta 1). Juuri rutinoituminen kampittaa The Godfather II:n ja saa pelaajan kuikuilemaan mielenkiintoisempien nimikkeiden, kuten Saints Row 2:n ja GTAIV:n, suuntaan.
Yksinpeliä tukeva moninpeli
The Godfather II sisältää myös kilpailullisen moninpelin ja taistoihin viedään yksinpelissä kehitetty hahmo, joka kehittyy edelleen onnistuneiden moninpelisessioiden tuloksena. Idea on hyvä, mutta valitettavasti menestymismahdollisuudet ovat huonot, jos käytössä ei ole yksinpelissä korkealle kehitettyjä aseita. Tästä on seurauksena se, että moninpeliä kannattaa pelata vain sen itsensä vuoksi eikä yksinpelin hahmonkehityksen kiilto silmissä.
Moninpeli on maksimissaan 16 pelaajalle kuudessa eri kentässä. Valittavat pelimuodot ovat Team Deathmatch, Assault (Demolition-mies räjäyttelee), Fire Starter (Arsonist-mies polttelee) ja Safe Cracker (Safecracker-mies tiirikoi). Mielenkiintoinen idea on Don Mode, jossa yksi pelaaja voi asettua katselemaan karttanäkymää Donina ja antaa pelin kuluessa tarvikkeita ja neuvoja muille pelaajille. Ongelma on siinä, että Donina pelaaminen on vieläkin tylsempää kartan tuijottamista kuin yksinpelissä. Näin ollen Donina olemista kokeilee ehkä kerran ja sen jälkeen unohtaa koko asian.
Parempaakin on tarjolla
The Godfather II sisältää paljon hyviä ideoita, mutta kokonaisuus ei pysy kasassa. Ajatus ison kaupungin hallitsemisesta Donina on uusi, mutta kartan tuijottaminen ei lopultakaan ole hauskaa. Graafinen olemus ei silmiä hivele ja elokuvasta tuttujen ääninäyttelijöiden puute syö tunnelmaa. Markkinoilla on valittavana paljon laadukkaampiakin lajityypin pelejä, mutta vannoutuneiden Kummisetä-fanien kannattaa silti peli katsastaa.