Yhdeksän vuotta. Niin kauan kesti The Last Guardianin kehitys. Icosta ja Shadow of the Colossuksesta tutun Team Icon ikuisuusprojektin luultiin jo kuolleen, kun studio pisti pillit pussiin vuonna 2011. Toisin kuitenkin kävi, sillä suuri osa alkuperäisestä kehittäjätiimistä, muun muassa pelin ohjaaja Fumito Ueda, jatkoi pelin kehittämistä Sonyn Japan Studion leivissä. Ajan kuluessa Playstation 3:n yksinoikeus kuitenkin muuttui Playstation 4 -yksinoikeudeksi, mutta toisin kuin niin kovin monen muun ikuisuusprojektin kohdalla, The Last Guardian oikeasti valmistui ja päätyi kauppojen hyllyille. Yhdeksän vuotta on kuitenkin pitkä aika pelin kehitykselle, joten onko valmiista tuotoksesta lopulta mihinkään?
Pedon koulutusta
The Last Guardian kertoo tarinan nuoren pojan ja Trico-nimisen pedon välille syntyvästä siteestä ja näiden seikkailusta läpi Pesäksi kutsutun linnoituksen raunioiden. Trico on höyhenpeitteinen yhdistelmä koiraa, kissaa, sekä lintua. Hieman aarnikotkaa muistuttavana olentona Trico on vaikuttava ilmestys. The Last Guardian ei ole ensimmäinen peli, jossa pelaajan apuna on eläinmaailman edustaja, mutta tällä kertaa eläin myös tuntuu eläimeltä. Tricolla on oma tahto, jota otus myös noudattaa. Pelaajan ja pedon siteen vahvistuessa pelin kuluessa Tricoon saa enemmän kontrollia, mutta missään vaiheessa tunne elävästä eläimestä ei katoa. Ajoittain Tricon vahva oma tahto kääntyy kuitenkin peliä vastaan. Pelin puzzlet ovat pääosin helposti hahmotettavissa ja pelaajan kontolle jääkin lähinnä saada Trico ymmärtämään mihin hypätä. Pelaajan kontrolli Tricoon on etenkin alkupelissä heikko, joten turhautuminen iskee nopeasti, kun yrittää saada otusta tajuamaan oikea etenemissuunta. Tricoa ohjastetaan pääasiassa osoittelemalla oikeaan suuntaan ja kiipeämällä korvien väliin käskyttämään otusta eteenpäin. Pelin edetessä ongelma pienenee mutta ei missään vaiheessa poistu täysin. Peli ei ole pitkä eikä vaikea, mutta lisäkestoa tulee tuntitolkulla Tricon itsepäisyyden vuoksi. Ongelmista huolimatta ei voi olla kuin ihailematta Tricoa hahmona. Sympaattinen jättiläinen sai ainakin allekirjoittaneessa aikaan huvittavaa televisiolle juttelua ja oikeaa välittämistä. Uskaltaisin väittää, että Trico on vaikuttavin ja parhaiten toteutettu tekoälykumppani ikinä.
Pelissä ei varsinaisesti ole taistelua, mutta vihollisia kylläkin. Pesää vartioivat samurai-panssarit heräävät aika-ajoin eloon ja pelaajan ei auta kuin väistellä näitä. Kiinni jäädessä voi vielä yrittää räpistellä pakoon, mutta ilman Tricoa vihollisille ei voi mitään. Useat taistelut toimivatkin puzzleina, joissa tavoitteena on keksiä, miten saa avattua etenemisreitin Tricolle vihollisten luokse. Paikalle päästyään Trico näyttää aggressiivisemman puolensa pistämällä viholliset halki, poikki ja pinoon. Hyvänä yksityiskohtana Trico villiintyy taisteluista sen verran, että vihollisten kukistamisen jälkeen otusta joutuu hetken rauhoitella. Taisteluiden lisäksi puzzlet koostuvat vastaan tulevista lasisilmistä, joita Trico pelkää. Silmän tullessa vastaan on löydettävä tapa tuhota se tai Trico ei suostu liikahtamaankaan.
Taistelu kontrolleja vastaan
Pelaajan ohjastama poika jää yllättäen Tricoa etäisemmäksi, vaikka hahmoa hieman pohjustetaankin. Vanhaksi varttunut poika myös toimii pelin kertojaäänenä, joka opastaa pelaajaa, mikäli tämä ei heti löydä oikeaa reittiä eteenpäin. Siinä missä Tricon käskyttäminen saattaa ajoittain olla turhauttavaa, on pojan ohjastaminen lähes tulkoon jatkuvasti raivostuttavaa. Pelin kontrollit ovat suoraan sanottuna hirveät, ja etenkin köysiä ja ketjuja kiipeillessä on uskomattoman vaikea saada poikaa loikkaamaan oikeaan suuntaan. Valehtelematta 90% kuolemista aiheutui väärään suuntaan loikkaamisesta, kun kamera päätti juuttua viime hetkellä geometriaan ja pyöräyttää kontrollit ympäri. Oman vaikeutensa kontrolleihin tuo jatkuvasti geometriaan juuttuva kamera, jonka kontrolloiminen on muutenkin tuskastuttavaa puuhaa. Kontrollit ovat oikeastaan hyvin samankaltaiset Team Icon aiempien pelien kanssa, joten ne ovat samalla paras viite pelin pitkästä kehityskaaresta, sillä muuten The Last Guardian ei näytä tai tunnu vanhentuneelta. Graafisesti peli onkin utuisen kaunis, Trico on näyttävä ilmestys ja animointi useimmiten vakuuttavaa. Taidetyyli ansaitsee myös kehuja, sillä pelistä tulee usein mieleen elävä maalaus. Sieltä täältä pilkistävät rumat tekstuurit eivät riitä tuhoamaan muuten onnistunutta ulkoasua. Pelasin pelin PS4 Prolla, ja ruudunpäivitys pysyi kohtalaisen tasaisena. Muutamia notkahduksia siellä täällä esiintyy, mutta ei mitään peliä rikkovaa. Nettiraporttien mukaan tavallinen PS4 ei onnistu hommassa aivan yhtä mallikkaasti.
The Last Guardian on ikuisuusprojekteista sieltä paremmasta päästä, vaikka ongelmia omaakin. Jos pystyy sietämään turhauttavia kontrolleja ja raivostuttavaa kameraa, on The Last Guardian ehdottomasti pelaamisen arvoinen tapaus jo pelkän Tricon takia. Ja jos Ico tai Shadow of the Colossus iskevät, on The Last Guardian suhteellisen varma valinta.