Retropelihuuman tuloksena pelimarkkinoille on tullut paljon 16-bittisellä tyylillä luotuja pelejä, joista suosituimpia ovat olleet muun muassa Shovel Knight ja Bloodstained. Sabotagen uutuus peli The Messenger syventyy perinteisen Super Marion ja Castlevanian sijasta Ninja Gaidenin, Euroopassa paremmin tunnetun Shadow Warriorin, tyyliseen pelimekaniikkaan ja maailmaan.
Ihmiskunnan viimeiset edustajat ovat paenneet pahoja demoneja kaukaiselle saarelle valmistautumaan viimeiseen taistoon ilkeän henkimaailman olentoja vastaan. Legendan mukaan lännestä saapuva sankari saapuu auttamaan ihmiskuntaa sen synkimmällä hetkellä ja palauttamaan rauhan maailmaan. Päähenkilön tarina alkaa siitä, kun pahat demonit aloittavat hyökkäyksen kylään, eikä lännestä kotoisin olevaa sankaria näy missään. Tilanne näyttää lähes toivottamalta ninjojen taistellessa loputonta demoniarmeijaa vastaan, mutta kuin taikaiskusta lännen sankari saapuu paikalle ja ajaa pahat henget pois. Sankari lähtee demonien perään ja antaa pelaajalle rullan, jonka hänen on vietävä korkeimman vuoren huipulle ja kohdattava vastaan tulevat vaarat. Viestinviejän ammatti on näin otettu vastaan ja seikkailu voi alkaa.
Ajassa matkustava ninja
The Messenger on erittäin hyvin toimiva lineaarinen tasohyppelypeli, jossa edetään refleksien varassa sopivan haastavissa kentissä. Peli ei ole yhtä armoton kuin vaikuttajansa Ninja Gaiden, mutta ei myöskään siitä helpoimmasta päästä. Alussa haasteita tuo Cloud Jump -ominaisuus, jossa ninja kykenee tekemään ylimääräisen loikan, mikäli onnistuu lyömään ilmassa viholliseen tai muuhun objektiin. Cloud Jump tuottaa paljon hankaluuksia, varsinkin kun sitä myöhemmin joutuu yhdistelemään haastavissa kentissä muihin laitteisiin, kuten liitovarjoon tai heittokoukkuun. Hätäiselle pelaajalle eteneminen muuttuu summittaiseksi näppäinten hakkaamiseksi, mutta päästyään jyvälle kaikista ominaisuuksista, pelaaminen käy ketterästi ja ninjamaisesti. Haastetta tuovat myös suhteellisen väljästi viljellyt checpoint -pisteet. Kuoltuaan kentässä pelaaja joutuu aloittamaan yllättävän kaukaa kentän alusta ja vieläpä puolikkaalla health-palkilla. Joten älä ole huono, mitä varmimmin pelikehittäjien mielestä sääli on sairautta.
The Messenger vaikuttaa alkuun hyvin yksipuoliselta ja nopeasti pelattavalta peliltä, mutta peli muuttuu puolessa välissä lineaarisesta tasoloikasta metroidvania -tyyliseksi labyrinttipeliksi, jossa pelaaja voi etsiä salaisuuksia ja haasteita eri aikasykleistä. Tämä ominaisuus jakaa monien mielipiteitä, mutta itse näen ominaisuuden tervetulleena muutoksena, joka monipuolistaa pelin henkeä refleksihyppimisestä ongelman ratkaisukeskeiseksi ja lisää pelitunteja tullessaan. Matkustaessaan ajasta toiseen jo valmiiksi erinomaisen 8-bittisen taustamelodian säestämänä, musiikki vaihtuu siirryttäessä tulevaisuuteen 16-bittiseksi, Yamaha YM2612-äänikortin äänimaailmaa muistuttavaksi musiikiksi. On todella vaikea sanoa kumpi kuulostaa paremmalta, sillä molemmissa äänimaailmoissa on osattu käyttää niiden vahvuuksia taitavasti hyväkseen, eikä kenttien kahlaaminen uudelleen salaisuuksia etsiessä tunnu väkinäiseltä.
Laadukasta tasoloikkaa
Shovel Knightin tapaan peli ei yritä olla liian vakava, vaan rikkoo neljättä seinää dialogikeskusteluissa jatkuvasti ja naureskelee pelitarinoiden kliseille. Esimerkkinä; mikäli pelaaja koskee liian monta kertaa taikakaupassa olevaa kaappia, voi kauppias poistaa dialogitekstin ohitusominaisuuden ja pohtia tovin elämän tarkoitusta. Peli osaa nauraa itselleen, mutta silti pelihahmot ovat erittäin mieleenpainuvia, loppuvastukset luovasti toteutettuja, sekä pelin tarina osaa koukuttaa omalla viehätysvoimallaan. Kentässä liikkuessaan pelaajan on kerättävä keltaisia kristalleja, joilla voi ostaa kehitystä ninjalle, kuten esimerkiksi isomman heittotähtikapasiteetin. Mikäli pelaaja kuolee, mitä tulee vuoden varmasti tapahtumaan, palauttaa punainen piru pelaajan lähimpään checkpointiin ja syö hetken kaikki vastaan tulevat kristallit, joihin ninja osuu. The Messengerissä ei ole elämiä, mutta taustalla pyörivä piru omine huomautuksineen tuntuu välillä isommalta rangaistukselta kuin game over -ruutu. Toisin sanoen peli tietää olevansa vaikea ja ilveilee epäonnistuneelle pelaajalle jatkuvasti ja rakkaudella.
The Messenger on yksi laadukkaimmista retrohenkisistä peleistä, joita olen pitkään aikaan pelannut. Peli on haastava, mutta pelaaja ei kykene epäonnistumisen hetkellä syyttämään mitään muuta, kuin omia nakkisormiaan. Samalla nälkä pelaamiselle kasvaa, kun tajuaa haasteiden olevan ratkaistavissa, eivätkä tunnu olevan saavuttamattomissa, kuten Ninja Gaidenin viimeisissä kentissä. On vaan opittava hyväksi pelaamalla ja onnistuttava. The Messenger on vahva suositus jokaiselle, joka vähääkään pitää 16-bittisestä pelimaailmasta. Mikäli Sekiro tuntuu liian vaikealta ninjapeliltä, The Messenger on varteen otettava vaihtoehto.
