Lontoo vuonna 1886. Teollinen vallankumous on alkanut, Viiltäjä-Jack on liikkeellä kaasuvalojen loisteessa ja Hänen Majesteettinsa Ritarikunnan jäsenet joutuvat mukaan salajuoneen, joka ravistelee koko järjestön olemassaoloa.
Satoja vuosia sitten puoliveristen ja ihmisten välillä alkoi sota. Pyöreän pöydän ritareista muodostui ritarikunta, The Order, joka vannoi puolustavansa ihmiskuntaa. Ritarikunnalla on kuitenkin omatkin salaisuutensa, joita ei haluta päivänvaloon. Puoliveristen lisäksi järjestöä uhmaa nyt uusi kapinallisten ryhmä.
Tasavirta/Vaihtovirta
The Order: 1886:n ulkoiset puitteet ovat kohdallaan. Lontoo on kaunis ja valo taittuu katsojaa syleilevästi. Yksityiskohtien määrä on hengästyttävä, ja minne tahansa päätään kääntää, huomaa jotain uutta. Juontakin pelistä löytyy tarpeeksi mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Steve West Sir Galahadin äänenä tuo mieleen Liam Neesonin ja Taken-dialogin. Jos ei anna tuon seikan häiritä, ääninäyttely ja dialogi ovat kohdallaan. Muutama korni sormella osoittelu toki tulee matkalla vastaan, varsinkin jos hukkaa aikaa paikkojen läpikoluamiseen.
Apunaan taistossa ihmiskunnan uhkia vastaan Ritarikunnalla on käytössään viimeisin teknologia, jonka toimittamisesta heille vastaa nuori serbialainen keksijä. Hienojen aseiden lisäksi apuna on jopa pirullisen vaihtovirran oikosulkuun saattava laite. Pelkän teknologian varassa ritarien ei tarvitse olla, vaan vahingon sattuessa apua saa Mustasta vedestä, joka parantaa toiminnan aikana saadut haavat. Tiukoissa tilanteissa apua antaa vielä hetkellinen kyky nopeaan toimintaan. Kyseinen kyky latautuu käyttöön pikkuhiljaa, joten kannattaa miettiä, koska sitä käyttää.
Kamera käy!
Välivideot kuljettavat tarinaa eteenpäin. Uudelleenpeluun houkuttelevuutta tosin laskee se, että kohtauksia ei ole mahdollista ohittaa. Kolmannen persoonan näkökulma sopii peliin. Nurkkakurkkauksia ja hiiviskelytaitoa tarvitaan, välillä taas mennään aseet leiskuen eteenpäin. Oman lisänsä hiipimiskohtauksiin tuo äänimaailma – hahmon hiljainen hiipiminen kun tahtoo muistuttaa enemmänkin villiintyneen afrikannorsun juoksentelua Arabian outlet-myymälässä. Ja silloin hiivitään, kun peli käskee. Itse ei voi hiipimisasentoon mennä.
Pelin edetessä kohdataan kapinallisten lisäksi myös puoliverisiä, joka on hieno kiertoilmaus – spoiler! – ihmissusille. No, jos pää ei ihan puskassa ole ollut, ei tuo ihmissusien olemassaolo pelissä mikään yllätys pitäisi olla. Kyse ei ole mistään sixpack-Twilight -ihmissusista, vaan enemmänkin Ihmissusi Lontoossa -pedoista. Nämä hauvelit osaavat tapella.
Vääntöä kuin isän kädessä
Aseet. Niissä riittää vaihtoehtoja, tehoa ja näköä.Silloin kun on itse tehokkaimpien aseiden piipun väärällä puolella, ei turhautuminen ole kaukana. Kun taas saa käteensä jonkun niistä isoista tussareista, saa hymyssä suin lahdata väkeä vasemmalta ja oikealta, joskus jopa ylhäältä ja alhaalta. Kantoon saa pari asetta kerrallaan sekä pari erityylistä kranaattia. Veitsi kulkee myös mukana ja onkin erinomainen apu väännettäessä laatikoita rikki. No, on sillä joskus muutakin käyttöä. Tiirikoimaankin pääsee, ei tosin veitsellä, vaan ihan sitä varten tehdyllä laitteella.
Aseiden lisäksi graafinen puoli on kunnossa. Rakennukset ovat niin ulkoa kuin sisältä henkeäsalpaavan kauniita. Toripöydiltä erottaa siankyljestä yksittäiset kylkiluut, ja joka nurkassa on tavaraa. Eikä samaa tavaraa, mitä tuli vastaan muutama metri sitten. Siirtymiset välianimaatioiden ja pelaamisen välillä ovat saumattomia. Pari reaktiotestiä (Quick time event) menikin ensimmäisellä kerralla ohi, kun luuli olevansa vielä välianimaatiossa. Välivideoita sitten riittääkin, onpahan yksi pelin lukukin käytännössä pelkkää välianimaatioita.
Tuttua ja turvallista
Onko The Order: 1886 sitten hyvä peli. Peli toimii, eikä turhautumisia matkan varrella juurikaan tule, mutta jotain jää kaipaamaan. Pelaaminen on kuin ne vitsien englantilaisten petipuuhat: intohimo puuttuu. Pelaaminen muistuttaa enemmän suorittamista, vaikka kaikki puitteet ovat kohdillaan. Tarinavetoisten pelien pelaamisen rytmiä katkovat välivideot, ja pelaajaa yritetään saada mukaan juoneen reaktiotestien kautta. On pelejä, joissa tämä toimii. Niin toimii tässäkin, aluksi. Jossain vaiheessa alkaa turhautuminen kuitenkin iskeä, ja sitä haluaisi osallistua pelaamiseen muutenkin kuin satunnaisten napinpainallusten kautta. Kerättävää on vähän, ja muutenkin paikkojen koluaminen on lähinnä grafiikan ihailua, pois lukien muutama tehtävä, jossa pitääkin haeskella esineitä. Pelin ylivoimaisesti parasta antia ovat sen aseet ja maisemat. Juuri siksi onkin todella harmi, ettei pelissä ole moninpeliä. Puitteet olisivat kuin luotu siihen.
The Order: 1886 onkin kuin palaamista johonkin tuttuun: kaikki toimii, mutta mitään uutta ei ole. Tarina ammentaa tuttuja lähteitä, pelimekaniikka on monessa liemessä keitettyä ja suurimmat innovaatiot liittyvät aseisiin. Kyseessä ei kuitenkaan ole huono peli – ehkä pitäisikin asennoitua tähän enemmänkin kuin interaktiivisen elokuvan katseluun kuin pelin pelaamiseen.