Suffering on erikoinen pelijulkaisu. Sen pelimekaniikka turvaa pitkälti kolmannen persoonan räiskintäpelien kaavamaiseen malliin, eikä se varsinaisesti tuo tähän genreen mitään pelillistä uutta. Poikkeuksellista ovat kuitenkin julkaisun juonenkerronnan ja pelimaailman surrealistisuus sekä onnistuneen omaperäiset vastustajat. Kokonaisuutena Sufferingin pelaaminen ei ole kärsimystä, mutta jää kuitenkin jonkin verran puutteelliseksi kokemukseksi.
Surrealistinen splätteri
Suffering-pelisarjan ensimmäisessä osassa päähenkilö Torque odotti kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa perheensä murhasta tuomittuna, kun jostain ilmestyneet epäinhimilliset otukset aloittivat vankilan asukkien ja vartijoiden tappamisen. Sufferingin mielenkiintoisin ominaisuus oli pelin oma moraalisysteemi, joka ratkaisi millä tavalla pelin juoni päättyi. Tappamalla viattomia pelin kuluessa pelaajan hahmo Torque oli tosiaan syyllinen perheensä murhaan, oikeamielinen pelaaja taas sai kuulla hahmon olleen lavastuksen uhri. Sama systeemi siirtyy myös jatko-osaan ja peli onkin juoneltaan sille suoraa jatkoa. Muitakin edellisosan hyviä ideoita on edelleen mukana. Pelihahmo näet tahriintuu tapettujen vihollisten verestä, mitä pelissä lentää ja paljon. Usein hahmo onkin veren peittämä ja tämä luo omaa hurmeista tunnelmaansa peliin. Pelissä on mukana myös kauhuelementtejä, mutta pääasiassa Suffering keskittyy splätterikauhuelokuvista lainattuun veriseen menoon. Pelin verisyys ja helvetillisten vihollisten jatkuvat määrät vailla varsinaisia suvantovaiheita luovat peliin raivoisan vauhdikkaan tunnelman. Pelaaja voi vaihtaa katselukulman pelihahmon yltä myös tunnelmallisempaan ensimmäiseen persoonaan, mutta peliä on helpompi pelata kolmannesta persoonasta.
Kiinnostavasti pelin juonenkuljetus ei noudata pelien perinteisiä polkuja, vaan useimmat kohdattavat hahmot ovat kuin pelihahmon mielenhouretta ja keskustelukumppaneita tavataan mitä erikoisimmilla tavoilla. Pelin vinksahtaneista hahmoista parhaiten mieleen jäävät esimerkiksi pirullinen tohtori Killjoy, joka antaa neuvoja ja irvailuja Torquelle monissa paikoissa vaikkapa nurkassa lojuvan kaatuneen television kautta. Myös Torquen kuolleen vaimon ja kahden lapsen karu kohtalo toistetaan useina harhanäkyinä. Juonen esitystapa on jännittävällä tavalla mielipuolinen, kun henkilöhahmoja ei tarvitse etsiä, vaan ne voivat vain äkkiä ilmestyä tyhjästä. Pelihahmon pään sisälle pyrkivät niin vastustajat kuin myös apurit takautumien, ilmestysten ja harhakuvien kautta. Pelin pääkonnalle Blackmorelle on äänensä antanut Hollywood-näyttelijä Michael Clarke Duncan (The Green Mile), jonka suoritus on laadukas. Turhempiakin hahmoja mahtuu mukaan, kuten vihollisotuksia kiinniottavan tutkimusorganisaation johtaja Jordan, jonka ääninäyttelytyö on elokuvakokemusta omaavasta äänestä huolimatta kehnoa ja innotonta. Jordanin kanssa koetaan myös varsin mitäänsanomaton, turhan usein peleissä koettu takaa-ajokohtaus maasturin katolta konekiväärillä tulitellen, mikä ei ole pelin parasta antia.
Hirviö sisälläni
Perustavanlaatuiset ongelmat pelissä muodostuvat taistelujen toteutuksesta.Vaikkakin suuren hirviökaartin napsiminen onkin hauskaa, eivät vastustajat esitä juurikaan tekoälyä taisteluissa. Mukana on nyt myös ihmisvastustajia, joiden taistelutapa on kuitenkin lähinnä ennaltamäärättyyn kohtaan juoksemista ja sieltä turhan tarkkojen laukausten tulittamista. Organisoidusta vastarinnasta voisi näin saada hyvää vaihtelua mielettömien hirviöiden kukistamiseen, mutta tämä mahdollisuus on pitkälti hukattu. Paljon pelastaisi, jos pelaajan käyttöön olisi hyvin toteutettuja tuliaseita. Pelin aseistus tuntuu kuitenkin kautta linjan melko aneemiselta. Pääasiassa ammuksia säännöstellään eikä pelaaja voi kantaa mukanaan kuin kahta asetta kerrallaan. Aseiden säästely onkin pelissä turhankin tärkeää, vauhdikkaaseen menoon ehkäpä sopisivat suuremmat ammusmäärät tai ainakin tehokkaammat aseet. Toki loppupuolella pelissä päästään käyttämään konekivääriä ja kranaatinheitintä, mutta pääosa pelistä pelaaja joutuu tulemaan toimeen heikkojen lyhytkantoisten ja turhan epätarkkojen aseiden kanssa. Pienillä konepistooleilla ja katkaistuilla haulikoilla voi ampua aseet molemmissa käsissä, mutta liian usein on vain turvauduttava vihollisten nitistämiseksi tehokkaimpaan tavalliseen haulikkoon. Singon toteutus on kuitenkin hieno, sillä sen ammus tosiaan liikkuu hienon efektin saattelemana hitaasti maaliinsa. Tiukasti rajoitettuja luotien määriä kompensoidaan myös ajoittain loputtomasti panoksia sisältävillä ammuslaatikoilla erityisen paljon vihollisia sisältävissä paikoissa.
Pelin kansikuvassa on kuvattuna pelihahmon muuttuminen vastustajiensa kaltaiseksi pedoksi, mikä oli mahdollista edellisessäkin osassa. Käytännössä pelissä petomuodolla ei ole juurikaan virkaa. Pelaaja kerää vihollisia peittoamalla ruudulla näkyvää hulluusmittaria täyteen, jonka välkkyessä on Torquen vihan purkautuessa mahdollista muuttua vastustajat helposti tieltään yhdellä iskulla raivaavaksi hirviöksi. Vaikka hirviönä heiluminen onkin hauskaa, kestää muutos vain hetken ja omatoimisen takaisinmuuttamisen unohtamisesta rangaistaan Torquen terveyden heikkenemisellä. Hirviömuotoa tarvitaan pelissä tiettyjen seinien murskaamiseen ja eräiden muuten kuolemattomien vihollisten nitistämiseen. Koska hulluusmittarin täyttö kestää jonkin aikaa ja hirviömuodon kesto on tiukasti rajattu, ei sitä juuri kannata käyttää turhaan, jolloin hirviömuodosta saatu hupi on vähäistä. On sääli, ettei tästä kiinnostavasta peliominaisuudesta ole saatu enempää irti. Hirviömuodon erikoisisku muuttuu pelin kuluessa, mutta se ei ole läheskään niin tehokas kuin pedon perusiskuina käytetyt vihollisia viipaloivat sivallukset.
Kärsimys: Solmiot jotka Sitovat
Kenttien suunnittelu on etenkin pelin alkupuolella mainiota. Pelaajaa viedään läpi Baltimoren maailmanlopun näkyjen täyttämien katujen ja peleissä niin yleiset maan alle vievät kentät ovat nekin onnistuineita. Loppupuolella palataan takaisin ensimmäisestä osasta jo niin tuttuun vankilaympäristöön, missä vaiheessa pelin juonenkuljetus hidastuu ja viholliset vaikeutuvat. Tuloksena heikkenevän kenttäsuunnittelun myötä loppupuolen kahinat alkavat olla jo turhauttavia, lisäksi pelaajaa rasittavia yksinkertaisen tylsiä tyhjästä ilmestyviä vihollisia on paikoin jo liiaksi asti. Graafisesti peli on korkeintaan kohtuullista jälkeä, mutta hirviöt ovat mielikuvituksellisia. Esimerkiksi katossa kiipeilevät veitsihirviöt ja huumeneuloja heittävät narkomaanimöröt ovat melkoisen erikoisia vastustajia. Vihollisten ulkonäkö tuntuu pohjautuvan erilaisiin pelkoihin, joiden ilmentymiä hirviöt ovat. Ajatus ja sen toteutus on hyvä, vaikka vihollisten tekoäly ei juuri vakuuta. Harmillista kuitenkin on se, että monet vihollisista nähtiin jo edellisessä pelissä ja uudet ovat pitkälti vain hieman muokattuja versioita jo nähdyistä. Pelin kauhuelementit myös toimivat paremmin edellisosassa.
Kokonaisuutena The Suffering: Ties That Bind on keskivertoräiskintä, jota piristävät jännittävä juonenkerronta ja omaperäiset vastustajat. Pelistä puuttuu se Max Paynen ajanhidastuksen tai Jedi Knightin valomiekan kaltainen erityisen hyvin toteutettu pelillinen koukku, joka nostaisi Sufferingin keskikertaisuuden massasta muiden edelle. Pelihahmon oma muuttumiskyky hirviöksi olisi voinut paremmalla toteutuksella olla sen kaltainen ominaisuus, mutta nykyisessä muodossaan kyky tuntuu vain päälleliimatulta avaimelta etenemiseen pelin tietyissä kohdissa. Uusin Suffering-peli ei ole merkittävästi parempi viimevuotista julkaisua, joten kyseessä on pienimuotoinen pettymys. Ties That Bind on pitkälti sama peli, eri juonella ja hiukan paremmalla käyttöliittymällä sekä muutamilla muilla pienillä uudistuksilla varustettuna. Taattua viihdettä se kuitenkin tarjoaa hetkeksi aikaa, joten peliä voisi jopa suositella myöhemmin alennusmyynnistä hankittavaksi, kuten nyt jo sen edellistä osaa.