Lords Of The Fallenin jälkeen saksalainen Deck13 halusi luoda jotain LotF:n kaltaista, mutta ei kuitenkaan suoranaista jatko-osaa. Heillä oli mielessä ajatus ”Hmm… Souls-like-peli, joka ei välttämättä sisältäisikään ritareita, demoneja ja taikuutta. Mitähän se voisi olla?”. Jollain välähti mielessä ikivanha taistelupeli Rise Of The Robots. Ajatuksia käytiin heittelemään suuntaan ja toiseen, ja lopputuloksena saatiin yhdistettyä ritarit sekä koneet toisiinsa, ainakin jollain tasolla. Kolmen vuoden kehityksen jälkeen kauppoihin saapuikin henkinen jatko-osa Lords Of The Fallenille, The Surge.
Kun tekniikka pettää
The Surge käynnistyy, kun pyörätuolissa istuva Warren saapuu työpaikalleen, missa hänelle tarjotaan ainutlaatuinen mahdollisuus saada kävelykykynsä takaisin. CREO-niminen yritys nimittäin tarjoaa hänelle mekaanista tukirankaa, joka liitetään suoraan hänen keskushermostoonsa. Liitoksen aikana jokin kuitenkin menee pieleen ja Warren menettää tajuntansa. Kun Warren viimein saa silmänsä auki, hän huomaa ympärillään vain ruumiita, CREOn rauniot, sekä lentäviä robotteja. Peloissaan hän nousee ylös, mutta löytää jotain vielä pahempaa; Osa CREOn työntekijöistä on menettänyt järkensä, heidän kehonsa on yhdistynyt vääristyneisiin tukirankoihin ja nähdessään Warrenin, he käyvät aggressiivisesti tämän kimppuun. Mitä oikein on tapahtunut ja miksi Warren pyörtyi? Ehkä radion kautta keskusteleva Sally tietää asiasta jotain. Mutta ensin täytyy löytää Sally, jotta kysymyksiin saadaan vastauksia.
Kuten monessa muussakin ”Souls-like” -pelissä, myöskään The Surgessa ei tarinaa kerrota pelaajalle suoraan ja selkeästi käyttäen välivideoita tai pitkiä dialogeja, vaan suuri osa juonenkuljetuksesta tapahtuu äänilokien, lyhyiden keskusteluiden ja varustekuvausten kautta. Tarinaa on kyllä huomattavasti helpompi seurata, kuin esimerkiksi Dark Soulsin vastaavaa, mutta se jättää silti monia aukkoja ja mietittävää. Pelin yksi tarkoitus onkin herättää ajatuksia ihmisen sidonnaisuudesta teknologiaan ja sen riippuvuuteen. Mitä jos teknologia otettaisiinkin meiltä pois, olisiko se huono vai hyvä juttu? Entäs jos riippuvuus vain kasvaa?
Robo-Souls
The Surgen pelaaminen on hyvin samankaltaista, kuin esimerkiksi Lords Of The Fallenissa, tai muissa ”Souls”-peleissä. Warren liikkuu sukkelasti ja sulavasti pelaajan ohjauksen mukaisesti, lyö aseellaan kahdesta eri painikkeesta ja voi väistää vihollisen iskuja eri suuntiin. Moni väistöistä perustuu silkkaan ajoitukseen, jolloin Warren pujahtaa esimerkiksi sivulta leikkaavan miekan alta piiloon. Kyykistyä ja hypätäkin voi, mutta se vaatii äärimmäisen tarkkaa ajoitusta ja reaktiokykyä. Toisin kuin vastaavissa peleissä yleensä, The Surgessa ei ole yhtä painiketta nopealle iskulle ja toista raskaalle iskulle, vaan lyöntipainikkeista määritetään lyötävän hyökkäyksen suunta. Toisesta napista Warren tekee horisontaalisen iskun, toisesta taas vertikaalisen. Kun viholliseen lukittuu taistelutilanteessa, voi pelaaja määrittää halutun hyökkäyspisteen, kuten pään, kehon tai vaikka käden. Näin taisteluihin tulee enemmän syvyyttä, kun pelaaja voi määritellä helpommin mistä suunnasta iskee ja mihin kohtaan tähtää. Esimerkiksi yläpuolelta tuleva hyökkäys osuu huomattavasti paremmin pitkään käteen, kuin pieneen päähän.
Iskun kohteen määrityksellä on myös muutakin virkaa, kuin pelkkä vahingonteko. Osassa raajoista ei nimittäin välttämättä ole ollenkaan panssaria, jolloin perille osuneet lyönnit tekevät luonnollisesti myös enemmän tuhoa ja ehkä jopa kaatavat vihollisen. Mutta mikäli robottikörmyltä sen sijaan hakkaa esimerkiksi kättä suojaavan panssarin palasiksi, voi sen seurauksena tehdä äärimmäisen brutaalin lopetusliikkeen ja kerätä irronneet panssarinpalaset itselleen ja liittää ne omaan panssariinsa.
Pelin lähes kaikki hyökkäysanimaatiot ovat tehty sopivan machomaisesti ja raskaasti, sillä jo tavallisella miekalla lyöminen näyttää olevan oikeasti vaikeaa ja kömpelöä, sillä normaalikin lyönti lähtee ottamalla koko keho mukaan ja viemällä isku loppuun saakka. Varsinkin kahdella kädellä pidettävän, tonnin painoisen ratakiskon kokoisen miekan liikesarjat ovat niin kömpelöitä ja hitaita, ettei ihmekään jos vihollisen pää räjähtää jo kertaiskusta. Kömpelyys tosin voi myös kostautua, sillä kun hyökkäysanimaatio lähtee ranteista, ei sitä voi enää pysäyttää muuten, kuin ottamalla turpaansa tai viemällä isku perille saakka. Tämä vaatii aluksi hieman opettelua, sillä väistönapin takominen ei alkanutta animaatiota keskeytä. Tämän takia myös kuolema saattaa korjata hyvinkin nopeasti, sillä myös viholliset osaavat tappaa turhan usein jo kertalaakista. Turhauttava kuoleminen yhdestä iskusta tappaviin rivivihollisiin ärsyttää joka ikinen kerta ja tuntuu jopa hieman epäreilulta, mutta usein vaikeiden vihollisten ohi voi myös juosta tai jekuttaa pelin tekoälyä erilaisin keinoin.
Warren v3.1
Tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, nimittäin kuolemiseen, jota tulee tapahtumaan paljon. Kun Warren viimeinkin luhistuu hengiltä, päätyy hän takaisin edelliseen parantolaan, jolloin myös kaikki perusviholliset syntyvät uudelleen samoihin paikkoihinsa. Pelimaailma kuitenkin pysyy ennallaan, joten esimerkiksi kertaalleen avattu ovi pysyy auki myös jatkossa. Sen sijaan vihollisista kerättävät kokemuspisteet jäävät kohtaan, jossa Warren potkaisi tyhjää. Kuolemisen jälkeen pelaajalla on muutama minuutti aikaa käydä noukkimassa ne takaisin, muuten ne katoavat ikuisiksi ajoiksi. Pisteitä voi myös säilöä parantolan pankkiin ja käyttää myöhemmin, mikäli ei halua kantaa kaikkia kallisarvoisia kokemuspisteitä mukanaan. Erittäin kätevä mekaniikka, jota voisi toivoa myös muihin vastaaviin peleihin. Tosin pankkitilin takia kuoleminen ei välttämättä sakota niin rankasti, kuten esimerkiksi Dark Soulsissa.
Parantolassa Warren voi myös harrastaa varsinaista hahmonkehitystä, eli lisätä kokemuspisteitä omaan kehoonsa. Näin Warrenin energiavarastot kasvavat, terveyspalkki pitenee ja… Siinä se. Muuta merkitystä vihollisista kerättävillä pisteillä ei sitten olekaan. Sen sijaan kehoon liitettäviä implantteja voi kiinnittää niin paljon kun energiavarastot sallivat, jotka sitten parantavat aseiden iskuvoimaa, kasvattavat parannusvälineiden määrää ja antavat esimerkiksi Warrenin keuhkoille kyvyn suodattaa myrkyllisiä kemikaaleja.
Pelin miljöö keskittyy pitkälti CREOn erilaisiin työtiloihin, kuten robottitehtaisiin, kasvihuoneisiin, toimistorakennuksiin ja muihin vastaaviin, mitä nyt isossa ja ankeassa korporaatiokorttelissa on. Samalla se on myös pelialueena hyvin tylsä ja yksitoikkoinen, sillä mitään Dark Soulsin kaltaisia, korkealta vuorelta katsottuja maisemia tai valtavan kokoisia linnoituksia ei The Surgessa nähdä. Suurin osa pelialueesta on pimeää ja ahdasta tunnelia täynnä erilaisia hissejä ja välkkyviä valoja, mutta välillä käydään vaihtelun vuoksi tekemässä pieni ulkoilmakävely rakennuskompleksin sisäpihalla. Onneksi Warrenin asuun saa sentään liitettyä myös valot, sillä muuten käytävissä juoksemisesta ei tulisi yhtään mitään. Tämä on vähän sääli, sillä esimerkiksi pelin Photo Mode menee täysin hukkaan. Kun pelin painaa tauolle lopetusliikkeen aikana, voi pelaaja kääntää kameraa haluamallaan tavalla ottaakseen mahdollisimman tyylikkäitä kuvakaappauksia. Harmi vain, että ne ovat usein turhan pimeitä. Arvosteluun liitetyistä kuvakaappauksista kaikki lähitaisteluista otetut kuvat ovat juurikin otettu Photo Modea käyttämällä.
Kun Daavid kohtasi metallisen Goljatin
”Souls-like” -peleissä ikimuistoisimmat asiat, jatkuvan hengenlähdön lisäksi, liittyvät niiden pomotaisteluihin. Jokainen pomo on erilainen ja yksilöllinen persoona, vaikka jokainen onkin yhtä vaarallinen ja vihainen. Jokaisella pomolla on mielenkiintoinen ja maailmaan sopiva taustatarina, mikä selviää viimeistään kun nappaa pomon sielun talteen ja lukee sen sisään raapustettua tekstiä. The Surgessa näin ei ole, vaan lähes jokainen pomotaistelu on valtavan kokoinen robotti, joka hyökkää päälle aggressiivisesti ja jatkuvalla syötöllä. Robotit eivät väsy, joten ne eivät myöskään lepää. Koneet kyllä sopivat tarinaan ja valtavien tuhokoneiden vallannousuun on myös hyvä syy, mutta pomotaisteluina ne ovat äärimmäisen persoonattomia ja jopa tylsiä. Helppoja vastuksia ne eivät kuitenkaan ole, sillä yksikään pomovastus ei kaadu pelkällä miekan huitomisella, vaan touhussa pitää käyttää myös hieman päätä ja löytää oikeanlainen strategia. Olisin myös toivonut pomoja olevan huomattavasti enemmän, sillä niiden kohtaaminen ja voittaminen ovat kuitenkin niitä pelin parhaita hetkiä.
Yhteenvetona loppuun, The Surge ei ole missään nimessä huono tai edes keskinkertainen peli. Se on oikeasti hyvä peli, mutta kenttäsuunnittelu ja välillä epäreilulta vaikuttavat riviviholliset rokottavat sen pisteitä silti alle maagisen ysirajan. Deck13 on parantanut monella osa-alueella Lords Of The Fallenista ja odotankin kuumeisesti mitä seuraavaksi saapuu. Todennäköisesti lisäsisältöä Robo-Soulsiin ja sehän kyllä kelpaa, ellei koko peliä joudu aloittamaan alusta.