The Walking Dead: Survival Instinct on tarkoitettu The Walking Dead tv-sarjan esiosaksi, jossa taistellaan zombimaailmanlopun alkamisen aikana Dixonin veljesten saappaissa, ennen itse sarjan alkua. Tv-sarja on yksi aikakautemme parhaiten menestyneitä zombisarjoja, joten odotukset pelistä olivat äärimmäisen korkealla, mutta kuinka hyvin odotukset lunastettiin vai oliko kyseessä täydellinen mahalasku?
Itse peli alkaa joenpenkereestä, jossa juostaan isäukko Dixonin saappaissa. Juoksentelu ei pääty kovinkaan hyvin, ja karu todellisuus iskee päin naamaa hetkessä. Siitä päästäänkin itse Daryl Dixonin saappaisiin noutamaan tämän veljeä Merleä.
Peli näyttää siltä, että se olisi pitänyt julkaista jo jokunen vuosi takaperin eikä hyödynnä tarpeeksi sitä, mitä nykypäivänä on teknillisesti tarjolla. Ainoa asia, missä onnistutaan hitusen on itse tunnelma silloin, kun walkereita on alueella yli tusinan verran ja ne eivät ole poimittavissa yksitellen pois. Jo pienikin ääni tai oma virhe hälyttää zombilauman, ja siinä jos jossain on tunnelma kohdillaan, kun juokset kymmeniä zombeja karkuun kädessäsi vain vasara ja ase ilman ammuksia. Meleeaseita pelistä löytyy kahdeksan kappaletta ja ampuma-aseita on 11 kappaletta. Noin puolessa välissä tarinaa Darylille isketään tämän sarjastakin tuttu jalkajousi kätöseen. Jalkajousi on siitä hyvä ase, että ammukset saa aina takaisin tapon jälkeen ja ampuminen ei pidä ääntä. Zombit eivät kuule, kun muut örveltävät itsensä hengiltä mutta kuulevat kyllä sen tölkin, jota itse vahingossa potkaiset nurkan takana.
Copy paste much?
Zombien mätkiminen meleeaseilla on jokaisella melkein samanlaista. Animaatio on kaikilla oikealta vasemmalle, ja joissakin lyödään jopa yläpuolelta. Alkaa hitusen puuduttamaan noin sadannen zombikloonin lahtaamisen jälkeen, kun on nähnyt sen saman animaation uudestaan ja uudestaan. Zombeja löytyy näin äkkiseltään mietittynä noin 5–7 erinäköistä – ja sitten onkin käytetty kloonauslaitetta rankalla kädellä, jotta saadaan sitä massaa. Aika sisäsiittoinen kaupunki, kun joka toinen zombi on vähintään toisen serkku tai muuta vastavaa, ainakin ulkonäöllisesti.
Matkan varrelle turvapaikkaan on isketty erinäisiä pysähdyspisteitä, joihin voi tahtoessaan mennä tai pakotetusti, esimerkiksi auton hajotessa tai bensan loppuessa. Tosin näissäkin on oiottu, ja pidemmillä etapeilla tarinapaikasta A paikkaan B sama paikka tulee kahdesti eri päämäärällä – joko bensan haussa tai uutta auton osaa etsiessä. Itse autoa ei pääse koskaan ajamaan, ja pelaaja saa tietyistä tarinaan kuuluvista alueista uusia menopelejä, joista voi valita mieleisensä. Autoissa on tietty määrä tavarapaikkoja, joten uhrauksia joutuu tekemään, niin aseissa kuin myös mukana raahattavien selviytyjienkin kohtaloista. Tarinassa on 16 paikkaa, joihin voi mennä, mutta osaan ei pääse ensimmäisellä pelikerralla – eli peli pitäisi pelata uudelleen läpi, jotta näkee kaikki paikat. Mitä itse tarinan lopetukseen tulee niin.. ..olen sanaton. Lopetus on täysin mitäänsanomaton eikä anna minkäänlaista osviittaa siitä, miten Dixonit törmäävät itse sarjassa nähtäviin hahmoihin.
Tarinaan perustuvien karttojen alussa saat valita mukana reissaavista, pelastamiesi hahmojen työjaot. Hahmot voi määrätä hakemaan ammuksia, ruokaa tai bensaa autoon. Tästä ei tosin kauheasti ole hyötyä millään saralla, koska esimerkiksi ruoan hakureissulla hahmot ottavat iskua zombeilta ja hankitut ruoat menevät itse selviytyjien paikkaamiseen, eli hyöty on täysin nolla. Ammuksien ja bensankin noutaminen selviytyjillä on turhaa, koska määrät ovat niin pieniä, ettei niistä itse kostu juuri ollenkaan. Hahmoille on annettu myös ammatit, joista ei ole mitään käytännön hyötyä, joten miksi sellainen on siis pitänyt määrittää?
Brains or no Brains?
Pelistä putoaa pohja täysin siinä kohtaa, kun ymmärtää, että zombien tekoäly on täysin kateissa. Jos joutuu tilanteeseen, jossa tulee paljon populaa niskaan, niin ei tarvitse muuta kuin odottaa, että yksi zombi nappaa riveleistä kiinni ja antaa puukon viuhua yksi zombi kerrallaan. Muut älykääpiöt odottavat kiltisti vuoroaan muristen, kun vieressä kaveri ottaa puukkoa silmään. Zombit myös hakkaavat itsekseen autoja, seiniä, näkymättömiä aitoja ja kävelevät myös toistuvasti samaa seinää päin – tapahtuipa ympärillä mitä tahansa.
The Walking Dead: Survival Instinct on sisällötön, keskeneräinen ja tylsä perus zombimättö, joka iskee faneihin mutta vain rajatulla mielenkiinnolla. Ääninäyttelyosuus on itse Dixonin veljeksillä A-luokkaa – ja siihen se sitten jääkin. Musiikki on tuttua itse sarjasta ja saa ihokarvat värisemään hyvällä tavalla pelin alkaessa. Pelin edetessä todellisuus iskee pelaajaa kasvoille, kun tajuaa että nyt on kusetettu fanilta rahat. Tämän siitä saa, kun pitää saada jotain ulos ja äkkiä. En suosittele pelin hommaamista, jollet ole sarjan fani – ja jos olet, niin silloinkin suosittelen hankkimaan pelin varauksella, ilman ennakko-odotuksia. Se hiton todellisuus, se on karu.