Avoin beta kiinnosti liki seitsemää miljoonaa pelaajaa ja Bolivian hallitus esitti tyytymättömyytensä, miten heidän maansa esitetään pelissä. Tom Clancy’s Ghost Recon Wildlands herätti kiinnostusta jo ennen varsinaista julkaisua. Ubisoft-pelitalossa vuonna 2012 alkaneen kehitystyön tuloksena meille luvataan tuoda pelitalon laajin avoin maailma pelattavaksi.
Lupaus ei jäänyt tyhjäksi, sillä Wildlandsissa kyllä riittää lääniä koluttavaksi, matkustaminen tulee tutuksi ja maisemat ovat komeita. Ubisoftin opintomatka Boliviaan ei ollut hukkaan heitettyä aikaa; peli levittäytyy 26 provinssin alueelle ja maastojen vaihtelu sekä olosuhteiden kirjo on kunnioitettava.
Ghost Recon -pelisarja on viime aikoina matkannut ajassa eteenpäin hyvinkin futuristisiin aikoihin. Nyt palataan kuitenkin ajassa taaksepäin tulevaisuudesta ja tehdään vain lyhyt hyppäys lähitulevaisuuteen. Wildlandsin taustana toimii Bolivia vuonna 2019, mikä tosiaan ei Bolivian hallitusta ilahduttanut pelin maasta antaman kuvan vuoksi. Tuon ajan Bolivia kun esitetään maailman suurimpana kokaiiniin tuottajamaana, jota hallinnoi Meksikosta alkujaan kotoisin oleva Santa Blanca -huumekartelli. Kartellin noususta valtaan on kiinnostunut myös Yhdysvaltojen hallitus. Kun Santa Blancan toimesta huumeviraston agentti Ricardo Sandoval kidnapataan ja kidutetaan kuoliaaksi, käynnistetään Operaatio Kuninkaansurmaaja. Operaation tarkoituksena on tuhota kartelli ja paljastaa sen kytkökset paikalliseen hallintoon. Toteutus jätetään eliittisotilaista koostuvalle ryhmälle ja tässä astuu pelaaja mukaan tapahtumiin.
Onko tukka hyvin, näkyykö kello?
Liikkeelle lähdetään muistakin peleistä tuttuun tyyliin oman hahmon rakentamisella. Vaikuttaa voi niin hahmon sukupuoleen kuin asusteisiin, unohtamatta tuikitärkeitä arpia ja tatuointeja. Eikä pelkoa, pelissä eteneminen tai kukkaron nyörien avaaminen avaa lisää ehostusvaihtoehtoja, joten vaatekaapille ja meikkilaatikolle on käyttöä myöhemminkin. Kun hahmon alkusäädöt on saatu tehtyä, tai sitten vain hyväksynyt perushahmon, päästään alkuintron kautta aloittelemaan itse pelaamista.
Nyt alkaa sitten tuntua Ghost Recon -maiselta, koska matkaan voi lähteä joko AI-kavereiden, tai IRL-kavereiden kanssa. Tekoälytovereista täytyy todeta, että eivät ihan pöllöimmästä päästä ole, joten pelaaminen sujuu kyllä heidänkin kanssa, mutta kyllä se parempi pelikokemus saadaan kun kolutaan tehtäviä sillä ”omalla porukalla”. Peli tarjoaa, ja osittain vaatiikin, taktista suhtautumista jos aikoo tehtävät onnistuneesti läpäistä. Melko usein rynnimällä ja ampumalla saa suoritettua valitun tehtävän, mutta maltti on valttia ja hyvin hoidettu tiedustelu lisää kummasti onnistumisprosenttia, varsinkin vaikeimmalla vaikeustasolla. Ihmistoverit lisäävät vaihtoehtoja ja takaavat paremman mahdollisen menestyä.
Planes, Trains and Automobiles
Pelaaminen tuo läheisesti mieleen Ubisoftin toisen pelin, Far Cry 4:n. Lähinnä maisemien luoma tunnelma ja ulkonäkö luovat yhteneväisyyden tunnetta, varsinkin ajoneuvoilla matkatessa siirtymiä. Siinä missä Far Cry 4 tehtiin Dunia Engine 2 -pelimoottorilla, toimii Wildlandsin alustana tuosta pelimoottorista muokattu AnvilNext, joten ei sinällään ihme, että tietty tuttuus ympäristössä tuntuu. Maisemat on komeita, tämän varmisti suunnittelutiimin kahden viikon opiskelumatka Boliviaan, mikä selkeästi on käytetty opiskeluun ja havainnointiin, eikä perusturistina olemiseen.
Onneksi ulkonäköseikat ovat kohdillaan aina vuorokauden vaihtelusta lähtien, sillä siirtymiä pelissä riittää. Välimatkoja pääsee kulkemaan erinäisillä maa-ajoneuvoilla ja ilmakulkuvälineillä. Maa-ajoneuvojen ajettavuus tuntuu parantuneen suljetusta betasta, mutta mitään Grand Theft Auto -ajettavuutta on turha odottaa. Eteenpäin pääsee, mutta ei aina niin tyylillä. Tiettyä hupia antaa matkustajien mahdollisuus roikkua ikkunoissa gansta-tyyliin tai takakontissa matkustaen.
Jos ajaminen menettelee, lentäminen on aivan oma lukunsa. Varsinkin helikopterin ohjastaminen nostaa helposti verenpainetta, nyt ei alla ole todellakaan mikään Far Cry 4:n gyrokopteri. Mutta oli niin tai näin, kyllä moottorikyyti aina apostolin kyydin voittaa, ainakin jos seuraavaan valittuun tehtävään tulee vähänkin enemmän etäisyyttä. Ja onhan siinä oma tunnelmansa ajella minibussilla maastossa kuin parhaalla nelivetovehkeellä.
Sankareita, onko heitä?
Jos tarinaa pelaa yksinään, ryhmää täydentää kolme AI-hahmoa. Tekoälyn luvataan toimivan siten, että jokaisella ryhmän jäsenellä on ”omatkin tavoitteet”, mitä tuo sitten tarkoittaakin. Joka tapauksessa huonompiakin sidekickejä on pelimaailmassa tullut vastaan. Sen lisäksi, että hahmot toimivat itsenäisesti, voi pelaaja antaa myös yksinkertaisia komentoja niille. Jos mukaan saa yhdenkin ihmispelaajan, tekoälyhahmot poistuvat vahvuudesta ja pelaamista jatketaan ihmisvoimin. Koko ryhmän vahvuus on neljä henkeä, eli mukaan saa verkon yli kolme kaveria.
Kommunikointi ryhmän sisällä ja onnistunut ennakkosuunnittelu on ollut se, mistä Ghost Reconit tunnetaan, eikä poikkeusta tehdä nytkään. Edelleen niin tämä uusin, kuin edellisetkin osat, ovat parhaimmillaan ryhmässä pelatessa. Onhan osa pelin parannuksistakin nimenomaan koko ryhmälle tarkoitettuja, vaikka suurimmasta osasta niistä hyötyy harmillisesti vain tekoälyseurassa. Tuota ryhmäpelaamista hieman kaivertaa se, että osa kerättävistä tavaroista tulee koko ryhmälle kun joku ryhmästä sen poimii, mutta sitten löytyy sellaisiakin kohteita, mitkä jokaisen hahmon on noudettava erikseen. Pieni, mutta varsinkin pitemmän päälle todella ärsyttävä seikka.
Itse pelihahmon pelattavuudesta ei kauheasti moitteita löydy. Ajettaessa toivoisi kameran olevan hieman kauempana, mutta pelihahmoa seuraava kamera tekee sen mitä pitääkin ilman suurempia ongelmia. Aseet ovat nyt tutumpia, johtuen pelin aikakaudesta, ja niiden toiminta on johdonmukaista. Pääosuma tiputtaa yhdestä, ruiskiminen sokeasti joka puolelle ei tulosta tuota. Oma henki on höllässä, eikä päätä kannata nostella tarkka-ampujien ampumalinjalle. Onneksi asetoveri voi laastaroida pelaajan kuntoon, mikäli saapuu tarpeeksi nopeasti paikalle. Jos ei saavu, otetaan vauhtia hieman kaukaisemmasta paikasta. Ei hätää niin kauan kuin edes joku on hengissä, vasta kaikkein kuolema aiheuttaa tehtävän epäonnistumisen. Tehtävät voivat epäonnistua muutenkin, sillä kohde saattaa esimerkiksi karata mikäli kotiläksyjä ei ole tehty huolella.
Tehtävien välillä voi pyrkiä luomaan ystävällisiä suhteita alkuperäisväestöön; saapa heistä apuakin ja lisävoimaa jos välit ovat kunnossa. Kaikki paikalliset ei ole ystävällisiä, Carta Blancan lisäksi paikallisen hallituksen joukot eivät hyvällä katso vieraan vallan iskujoukon touhuja heidän maaperällään. Välillä huomaa olevansakin kahden tulen välissä, kun sekä hallituksen, että kartellin joukot ovat kimpussa. Pakeneminenkin on hyväksytty taktiikka, kun rautaa alkaa olla liikaa ilmassa.
Iso kattaus
Valitettavasti peliä betavaiheessa vaivanneet ongelmat tuntuvat siirtyneen peliin ja pelaajat raportoivat erinäisistä pelaamista estävistä bugeista. Ubisoftilta toivotaankin terävää otetta ja nopeita korjauksia, että pelistä pääsee tekemään arviota pelin, ei sen ongelmien, perusteella.
Iso, uljas ja avoin maailma on toki pelissä komeata. Varsinkin kun Wildlands sallii pelaajan tutustua vapaasti avoinna oleviin alueisiin. Nyt mukana on päätehtävien lisäksi myös sivutehtäviä, jotka takaavat, että pelaaminen ei ihan heti lopu kesken. Isoa peliä tahtoo helposti vaivata myös ison pelin ongelmat, pitkät ja kyllästyttävät siirtymät, toisiaan liiaksi muistuttavat tehtävät ja yksinkertaisesti ähky suureen tarjontaan. Toki on hyvä, että sisältöä riittää, mutta missä kulkee raja kiinnostavuuden ja itseään toistettavuuden välillä? Vaikka välillä tuleekin olo, että tämä on jo niin nähty ja koettu, mahtuu mukaan kuitenkin sen verran uutta ja kiinnostavaa tekemistä, että matkaa jaksaa jatkaa.