Splinter Cell -pelisarja on tarjonnut monille mainion vaihtoehdon ainaiseen räiskintään aina vuonna 2002 julkaistusta ensimmäisestä osastaan lähtien. Tosiasia on kuitenkin se, että pelisarjan alamäki alkoi vuonna 2005 julkaistun Chaos Theoryn jälkeen. Vaikka Ubisoftin Montrealin studion vanhan sukupolven konsoleille kehittämä peli olikin joidenkin mielestä sarjan kohokohta, jäi se valitettavasti hypetettyjen mutta laadultaan heikompien isoveljiensä varjoon. Ubisoft päätti, että keski-iän kriisissään painivan pelisarjan oli aika uudistua.
Splinter Cell: Conviction oli jonkinasteinen ikuisuusprojekti, sillä peli palautettiin piirustuspöydälle vuosikausia kestäneen kehityksensä aikana useammankin kerran. Alun perin tarkoituksena oli piileskellä väkijoukoissa keskellä kirkasta päivää, mutta Assassin’s Creed ehti näille apajille nopeammin. Idea sai jäädä, ja uuden aivohiiren tuloksena Sam Fisheristä päätettiin leipoa Jack Bauer. Legendaarisen äänenvaimentimella varustetun Splinter Cell -pistoolin palvelusaika oli tullut täyteen, ja Samin käteen vaihtui rynnäkkökivääri.
Sam Fisher as you knew him, is dead
Double Agentin tapahtumista on kulunut kaksi vuotta ja Sam piileskelee edelleen vanhalta työnantajaltaan. Mutta Third Echelon ei olisi Third Echelon, jos se ei löytäisi ketä tahansa, mistä tahansa, milloin tahansa. Peli alkaa, kun Samin kahvihetken keskeyttää ääni menneisyydestä, Third Echelonin vanha yhteyshenkilö Anna Grimsdottir kehottaa Fisheriä ottamaan jalat alleen aseistettujen roistojen lähestyessä miehen olinpaikkaa. Jo tutoriaali-osuudessa lyödään soimaan koko pelin ajan kestävä sävel: Sam on hyvin vihainen mies. Syystäkin, sillä tytär on tapettu ja entinen työnantaja on kääntänyt hänelle selkänsä. Ensimmäisen viiden peliminuutin jälkeen Sam on jo toimittanut kymmenen korstoa ennenaikaiseen hautaan ja pistänyt yhden miestenhuoneen pahempaan kuntoon kuin mihin sata suomalaista miestä tavallisena lauantai-iltana parhaimmillaan kykenee.
Conviction on pelisarjan aiempiin osiin verrattuna huomattavasti nopeatempoisempi ja virtaviivaisempi. Sarjan aiemmissa osissa täytyi todenteolla miettiä seuraavaa liikettään ja usein etsiä miehen mentävää kulkureittiä ympäristöstä. Conviction ei näitä vaivoja tunne, sillä pullonkaula puskee pelaajaa väkisin eteenpäin ja harvassa olevat etenemisvaihtoehdotkin on korostettu keltaisella värillä. Ahaa-elämyksiä ei pääse syntymään, kun peli pitää jatkuvasti kädestä kiinni.
Fisherin ninjamaiset manööverit ovat vaihtuneet miehen ikää paremmin vastaaviksi. Kapeilla käytävillä ei voi enää kiivetä katonrajaan vaanimaan partioivia vihollisia saatika sitten roikkua pää alaspäin ja taittaa pahaa-aavistamattomalta roistolta niskat nurin. Oikeastaan kaikki Samin toiminnot tapahtuvat pelissä yhdellä toimintanäppäimellä, hypätäkin Sam osaa vain silloin kun edessä on jokin este. Ehkäpä Samin sorminäppäryys ja selkäkään eivät ole enää aivan entisellään, sillä lukkojen tiirikointi ja ruumiiden piilottaminen ovat muutosten tuulien myötä lähteneet lentoon.
Mitäköhän mä oikein haluan olla?
Ajan henki on ”ruiki suojan takaa ja ota hetki henkeä”, tämä tajuttiin ilmeisesti myös Ubisoftilla, sillä Sam puikkelehtii suojasta suojaan kuin vanha tekijä. Ja jos lyijymyrkytys meinaa iskeä, riittää pari hengenvetoa suojan takana parantamaan kaikki haavat.
En olisi ikinä uskonut näkeväni tätä päivää, mutta Splinter Cell on hiiviskelypeli jota ei edes voi läpäistä hiiviskelemällä. Ympäristössä partioi usein kymmenhenkinenkin miehitys, joiden huomaamatta ohittaminen on käytännössä mahdotonta. Peli ei oikeastaan edes kannusta hiiviskelyyn, sillä Mark & Executen tapaiset toiminnot tekevät räimeestä huomattavasti mieluisamman tavan edetä. Teloitustila aktivoituu pelaajan hoideltua yhden vihollisen pois päiviltä käsirysyssä. Tämän jälkeen pelaajan tehtäväksi jää vain merkitä eliminoitavat kohteet, minkä jälkeen kone hoitaa itse pelaamisen. Pam, pam, pam, pam! Neljä agenttia makaa liikkumattomana maassa.
Pelin puoleen väliin saakka yritin vielä olla tarttumatta aseeseen muuta kuin mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa. Vasta siinä vaiheessa kun tekoälysotilaita alkoi tulemaan katosta läpi aina muutaman askeleen otettuani, alkoi käsi yhä useammin hamuilemaan pyssykoteloa. Etenkin parissa viimeisessä tehtävässä touhu alkaa käydä jo naurettavaksi, kun sonar-laseilla varustetut eliittijoukot puskevat Fisherin päälle maalta, mereltä ja kattoikkunoista.
Räiskinnän ja hiiviskelyn onnistunut naittaminen on kuin yrittäisi syödä kakkua ja säästää sen samaan aikaan mahdotonta. Ja sitä se Ubisoftille olikin: räiskintäpeliksi Conviction on aivan liian tönkkö ja täysiveriseksi hiiviskelyksikään peli ei enää taivu vanhojen agenttitaitojen ja -härveleiden puuttuessa. Etenkin kontrollit tuottivat minulle itsetuhoisia ajatuksia. Ne poikkeavat nykyään jo lähes standardisoidusta mallista niin paljon, että hektisimmissä kohdissa huomaa jatkuvasti hakkaavansa aivan vääriä nappuloita.
Pelasta maailma, pelasta lapsi, pelasta itsesi
Kymmentuntinen kampanja hurahtaa läpi herättämättä sen suurempia tuntemuksia puoleen tai toiseen. Elokuvamaisesti etenevä tarina pyörii lähinnä Samin kostonhalun ympärillä, mutta Tom Clancy -pelille tuttuun tyyliin maailmaakin ehditään pelastaa siinä sivussa. Varsinaisten tehtäviensä ohella Sam voi suorittaa myös P.E.C -saavutuksia, joista ansaitut pisteet voi sijoittaa aseiden ja välineiden parantamiseen.
Yksinpelin lisäksi paketista löytyy kaverin kanssa pelattava Co-op-pelimuoto sekä neljä muuta moninpelitilaa. Muutaman tunnin pituinen Co-op-kampanja pohjustaa Samin tarinaa pääpelissä. Kaksinpeli ei kuitenkaan muuta pelin luonnetta oikeastaan miksikään, paitsi että vahatukkia onkin ruudulla yhden sijasta kaksi.
Teknisesti Conviction on pääosin onnistunut. Grafiikka on näyttävää, mutta pitkä kehitysaika näkyy hahmojen kasvojenliikkeissä ja huulisynkassa, jotka eivät pärjää kilpailussa nykypeleille.
Peli on saanut myös muita ulkonäöllisiä uudistuksia. Tehtävänannot ja Samin tunteet projisoidaan suoraan ympäristöön, joten turhia taukoja pelaamiseen ei tule. Ajoittain heijastukset ovat huonosti sijoitettu, mutta papukaijamerkki hauskasta ideasta. Fisherin vanha luximittarikin on saanut väistyä uudistusten edestä. Samin ollessa varjossa muuttuu kuva mustavalkoiseksi. Itse pidin vanhasta mittarista huomattavasti enemmän, sillä mustavalkoisuus vaikeuttaa ympäristön hahmottamista. Esimerkiksi varjon loppumiskohtaa on hyvin hankala arvioida värien puuttuessa.
Loppukaneettina vaikka allekirjoittanutta harmittaakin se, että Sam Fisherin elkeet (ja jopa pukeutuminen!) on lainattu suoraan CTU:n huippuagentilta täytyy myöntää, että Splinter Cell: Conviction on oikein viihdyttävää toimintaa. Kakkosnelosen fanit voivatkin lisätä tuomioon vielä muutaman pisteen lisää.