God damn, kuinka paljon näitä Tom Clancy -pelejä onkaan aikojen saatossa ilmestynyt. Kaikki alkoi 90-luvulla terrorisminvastaisen superjoukon, Rainbow Sixin seikkailuista, homma laajentui armeijahenkiseen Ghost Recon -maastoiluun ja siitä aina Splinter Cell -hiiviskelyhippasteluun. Onhan näitä muitakin: löytyy EndWar-reealiaikastrategiaa, H.A.W.X. -ilmaherruusmittelöintiä ja vaikka mitä. Vakuuttavaa on, että Tom Clancyn menestyneimmät pelisarjat ovat saaneet oman vankan kannattajakuntansa ja jatko-osat myyvät vuodesta toiseen kuin häkä.
Kysymys kuuluukin: mihin voimme sijoittaa Ubisoftin uuden Tom Clancy -pelin, The Divisionin tässä mittavassa sotapeliseurakunnassa? Noh, jos lähes kaikissa edellisissä teoksissa se yksinpeli on ollut loppupeleissä kaiken toiminnan keskiössä, niin nytpäs ei: The Division on moninpelivetoinen maailmanlopun simulaattori, jota ei ilman kaveria saatika nettiyhteyttä juurikaan pelailla. Peliä voi hyvin verrata Bungien Destinyyn eli perinteistä räiskintää massiiviroolipelielementeillä höystettynä.
Peli sijoittuu New Yorkiin, jossa on levinnyt käsiin laaja epidemia. Kaikki alkaa tunnetusta Black Friday -tapahtumasta, jossa ilmaan levähtää vaarallista Green Poisonia: sekös sairastuttaa ihmiset ja tekee kaupungin lähes autioksi. Apuun kiirehtii pelin päähenkilö, jonka on tarkoitus pistää kaupunki toimimaan. Puolellaan hänellä on henkiin jäänyttä virkavaltaa, mutta vastassa hänellä on sitten ne muut: eli vaarallisia jengiläisiä, vankilapakolaisia ja anarkisteja, jotka yrittävät tässä sekamelskassa ottaa kaupungin haltuun.
The Division on kuin tosielämän kauhuskenaario, kun kaikki yhteiskunnan infrastruktuurit pettävät ─ tällöin hengissä pysymisestä tulee todellista taistelua. Tarinan ideassa on potkua ja se saa mielikuvituksen laukalle. Kukapa ei haluaisi tietää, miltä tällainen tragedia näyttäisi maailman hienoimmassa kaupungissa, New Yorkissa.
Peli on graafisesti erittäin vakuuttava. Kaupunki on mallinnettu todella tyylikkäästi, New Yorkin romahtaminen tuntuu aidolta. Miljöö ylipäätään on pelin yksi valttikorteista: kuuluisat New Yorkin maamerkit turmeltuneen näköisinä on jotain sellaista mitä peleissä ei ole taidettu koskaan nähdä. Mutta mitä maata on itse peli?
Laajuus ei ole mitään ilman laatua
The Division on pelinä aivan hävyttömän iso järkäle, jonka läpikotaiseen tutkimiseen menee julmetusti aikaa. Sen läpipelaaminen ei onnistu viikoissa eikä kuukausissakaan. Se vaatii omistautumista, kuten mikä tahansa massiiviroolipeli. Pelaaja hyppää avoimen maailman leikkikentälle, jossa oikeastaan ensimmäinen tehtävä on seurata pelin pääjuonta eli kaupungin pelastamista.
Avoin maailma on ollut toimintapeleissä jo pitkään ”se juttu”. Kyseinen tapa on ollut lähes aina pakko mahduttaa edes jossain mittakaavassa näihin uuden sukupolven toimintapeleihin. Pakkohan se on sanoa, että GTA-pelisarja on antanut paljon ja ehkä vähän liikaakin, sillä samaa kaavaa nämä nykyajan avoimen maailman pelit tuntuvat noudattavan.
Sama pätee myös The Divisioniin: vaikka kyseessä onkin avoimen maailman toimintapeli, tuntuu että se on sille jopa pieni rasite. Toisin sanottuna vapaudesta ei oteta tarpeeksi irti, sivutehtävät ovat tyhjänpäiväisiä ja pelin eteneminen on liian tavanomaista. The Divisionin pelimaailman laajuus kompastuu moniin merkityksettömiin tehtäviin, jotka eivät palvele pelin ideaa lainkaan. Toki joukossa on myös tehtäviä, joissa kaupunki yritetään aidosti saamaan toimimaan ─ silloin ollaan taas oikeilla raiteilla.
Pelin paras juttu on Dark Zone -alue. Se on paikka, jossa tekoälysotilaat kantavat astetta rajumpaa asearsenaalia ja pelaajat pääsevät haastamaan toisiaan mittelöön tuon tuosta. Jos alueella haluaa pysyä hengissä, on hyvä ottaa järeitä aseita mukaan sekä värvätä turvaksi tiimiin muutama kaveri. Dark Zone tuo peliin kaivattua jännitystä ja roolipelielementtejä ─ jos häviät taistelut alueella, menetät helposti kantamasi tavarat. Kovin kundi hallitsee.
Pitää muistaa, että kaikki on hauskempaa tiimin kanssa. Moninpelitehtäviä pystyy pelaamaan maksimissaan neljän pelaajan joukoissa. En näe mitään syytä siihen, miksi kukaan hakkaisi peliä lävitse yksin. Yksinpelaajalle The Division onkin hyvin keskinkertainen räiskintäpeli, joka muuten kestää, voi pojat: aikamoisen pitkään.
Räjäyttelisin jos olisi jotain jolla räjäytellä
Peli ei rajaa hahmokehitystä mihinkään luokkiin, vaan kaikki oikeastaan määräytyy sen mukaan mitä pelaaja missäkin tilanteessa haluaa olla. Hahmolle voi kehittää erityiskykyjä keräämällä kokemuspisteitä pelin tiimellyksessä. Pelin kehityssysteemi tuntuu aluksi vähän vaikeaselkoiselta ja sen ymmärrettyä oikeastaan sitten tajuaa, että massiiviroolipeleihin verrattuna tarjonta ei loppupeleissä olekaan kovinkaan hääppöinen. Onko näin, että tosielämään sijoittuva MMORPG ei pysty olemaan hahmokehitykseltään monipuolinen? Tosiasia on se, että The Divisioniin ei ole keksitty tarpeeksi innostavaa kehitettävää, millä mässäillä muille pelaajakavereille.
Pelattavuuskaan ei oikein vakuuta. Se on samaa suojasta suojaan kökkimistä, mitä on nähty kaikissa edellisissä Tom Clancy -peleissä vuodesta toiseen. Uskoa vie myös se, ettei pelin aseilla ole juurikaan mitään annettavaa: vaikka pelaaja saakin pelin tiimellyksessä pistoolia ja perusrynnäkkökivääriä järeämpääkin arsenaalia käyttöön, on niiden anti varsin luokatonta. Tehtäviä läpipelattaessa on helppo vaipua epätoivoon, kun vihollisia ilmestyy tyhjästä perä perän jälkeen, aseet eivät tehoa ja tallennuspaikkoja on liian vähän.
Ehkä tämä ei ollut vielä tässä
Haluan uskoa, että The Divisionin taival ei ollut vielä tässä: Ubisoft on lupaillut julkaista peliin paljon uutta sisältöä ja työstää peliä kohti täydellisempää pelikokemusta. Oikeastaan parin vuoden takainen sielunkumppani Destiny oli aika samanlainen tapaus julkaistaessa ja peli alkoi tuntua valmiilta vasta The Taken King -lisärin siivittämänä.
Vaikka peliä on kehitetty pitkään, tuntuu se silti hieman keskeneräiseltä. Potentiaaliahan tässä olisi vaikka muille jakaa, mutta kokonaisena pelinä se ei ainakaan vielä onnistu täysin vakuuttamaan.