On enää vaikea pysyä laskuissa, kuinka moni pelisarja on joutunut pölkylle, milloin mistäkin syystä. Osa sarjoista saa kuitenkin uuden mahdollisuuden – jos idea on vain kiinnostava. Osa sitten taas kuopataan – sankarihautaamisella tai kaikessa hiljaisuudessa. Yksi uuden alun saaneista sarjoista on jo legendaariseen maineeseen noussut Tomb Raider. Täyden resetoinnin saanut Tomppa on tarina nuoresta naiivista Lara Croftista ja tämän ensimmäisestä seikkailustaan kohti aikaista aikuistumista, ja sitä kokenutta selviytyjää jollaisena me olemme hänet oppineet tuntemaan. Vielä ei neiti Croft kuitenkaan etsi artefakteja tai Midaksen kultaista kosketusta, vaan Laran tavoite on yksinkertaisesti selviytyä haasteista hengissä. Pelin alkuasetelma vaikuttaa ainakin lupaavalta, mutta toimiiko se käytännössä? Kyllä toimii.
Trip to Dragon’s Triangle
Pelin tarina saa alkunsa siitä, kun pieni tutkimusjoukko on lähtenyt laivalla seilaamaan lähelle Japanin rannikoita, mukanaan vasta 21-vuotias, juuri yliopistosta valmistunut Lara. Laivan kapteenilla on kuitenkin koordinaatit hukassa, mikä johtaa siihen, että laiva haaksirikkoutuu Paholaisen merellä sijaitsevalle pienen trooppisen saaren rannalle. Koko joukko erkaantuu tapaturmassa toisistaan. Laran herätessä rannan lähettyvillä olevasta luolasta ja hetken ajatuksia keräillessään tämä ymmärtää tilanteen olevan vähintäänkin suhteellisen vakava. Ilman minkäänlaista tietoa olinpaikastaan Lara lähtee ensimmäisenä etsimään asioista tärkeimpiä: sateensuojaa, nuotion lämpöä ja ruokaa. Kun sopiva kallionkieleke löytyy ja nuotio on saatu aikaiseksi, löytää Lara onnekseen alkeellisen mutta toimivan jousipyssyn. Kuin ihmeen kaupalla ensimmäisen nuotiopaikan läheisyydessä vilisee akuuttiin nälkään auttavia kauriita, joten jouselle löytyy samantien käyttöä. Valoa tunnelin päähän antaa myös radiopuhelinyhteys jonkin matkan päässä leirin pystyttäneeseen joukon kahteen muuhun jäseneen.
Kaikki ei saarella ole kuitenkaan kohdillaan, ja nopeasti joukon muita jäseniä etsiessä käy selväksi, ettei saarella olla yksin. Syystä tai toisesta saaren vihamieliset asukkaat eivät pidä keskustelua vaihtoehtona, joten kokematon Lara joutuu turvautumaan voimakeinoihin tavalla tai toisella. Lara ei ole koskaan tutustunut aseisiin tarkemmin eikä selvästikään ampunut ketään, minkä takia kaiken ahdistuksen ja epätoivon keskellä Lara joutuu käymään läpi myös tekemiään valintojaan, oman selviytymisen eteen. Nuoren ihon alla kuitenkin kaikesta huolimatta piilee se ihminen, joka on juuri ottanut ensimmäisen askeleen vahvaksi, selviytyväksi aikuiseksi naiseksi.
Assassin’s Arkham Raider
Uutta Tomb Raideria voisi kuvailla osittain muiden pelien sekoitukseksi. Vaikutteita on selkeästi otettu semmoisista nimikkeistä kuten esimerkiksi Assassin’s Creed– ja Batman Arkham -sarjat, unohtamatta silti Tomb Raiderien juuria ja omaa ydintään. Lienee turhaa sanoa, että hyviltä saa lainata asioita, kunhan se tehdään kunnolla – ja siinä Tomb Raider tosiaan onnistuu. Tomppaa pelatessa tulee todella vahvoja fiiliksiä jo auttamatta vanhaa Assassin’s Creedien pelimekaniikkaa kohtaan kiipeillessä ja hyppiessä. On vaikea välttyä ajatukselta: ”Juuri tämmöistä pitäisi Assassin’s Creedin kiipeily- ja hyppimiskohdat olla.” Tomb Raiderin animaation kanssa on tehty todella vakuuttavaa jälkeä, eikä ikävää tule koettua pätkääkään edes Eziota kohtaan. Toinen nykyinen vahvuus Laralla on lähitaistelu. Oppia on selkeästi otettu Rocksteadyn mainiosta Batman-sarjasta. Vaikkei samaa syvyyttä Laran lähitaisteluissa nähdä, ovat taistelut silti lähes yhtä tyydyttäviä kuin Batmanissa. Pelin edetessä Larasta saa kehitettyä pikku hiljaa varsin kiukkuisen taistelijan, joka antaa vastakontaktia ei-toivotuille iholle kinkeejille.
Tomb Raidereiden yksi heikkoja lenkkejä on aina ollut ampuminen. Aikoinaan se oli vielä viihdyttävää, kun maaginen autoliimatähtäin toimi kuin nakutettu Laran kanssa ja ampumisen sijaan sai keskittyä liikkumiseen ja hyppimiseen nappi pohjassa, mutta ei semmoinen nykyisin enää toimisi. On vilpittömästi todettava, että tällä kertaa tekijät ovat onnistuneet kiitettävästi pelattavuuden kanssa, kun Laralla on ase kädessä. Kamerakulma siirtyy tähdätessä Laran olkapään ylle, mikä helpottaa sihtaamista kunnolla, mutta se tarkoittaa sitä, että Laran ampuessa ei vanhojen pelien akrobatiasuorituksiin enää päästä.
Kaiken hyvän lisäksi uusi Tomb Raider on yhtä nätti kuin Lara nuorena. Pelin kustomoitu Crystal Engine piirtää iloa silmille kauaksi ja kauniisti. Pelimoottorin taipuminen miellyttäviin valaisuihin, varsinkin tulen kanssa, on maininnan arvoinen asia. Muutenkin Tompan synkkyys pääsee graafisesti oikeuksiinsa. Lisäksi pelaajalle annetaan vähän väliä kielekkeitä ja paikkoja, joissa voi ihailla kauniita että vähän masentavampiakin maisemia. Tomb Raider on muuten ensimmäinen K-18 -peli sarjan historiassa. Verellä ei kuitenkaan pelin kanssa mässäillä, mutta voimasanoja ja välillä karujakin animaatioita sekä asioita pelin parissa koetaan.
Ensimmäistä kertaa sarjan historiassa myös pelimaailmaa ollaan uusittu. Nyt Lara pääsee lähes vapaasti seikkailemaan saarella ja jo käydyissä paikoissa uudestaan. Peli ei tosin perinteisen vapaan maailman tapainen ole kuten esimerkiksi jo mainitut Assassin’s Creed tai Batman. Lähes jokaisessa kentässä kuitenkin liikkumavaraa on oman mielen mukaan, pois lukien muutama tarinaa eteenpäin vievä lineaarinen paikka, joihin ei pääse uudelleen palaamaan. Puolivapaa maailma on kuitenkin onnistunut ratkaisu pelin parissa. Tarinan jälkeen varsinkin kentistä tulee Laralle leikkikenttä. Tosin ongelmaton asia ei silti ole, sillä tapetut viholliset eivät uudelleen enää synny, joten ammusten ja nuolien käyttö kampanjan jälkeen kuluvat lähinnä riistan metsästämiseen.
Kaiken kaikkiaan Tomb Raider on yksinpelinä erittäin viihdyttävä paketti. Peli antaa pelaajalle lempeän alun, ja vasta tunnin pelaamisen jälkeen päästään ensimmäisen kerran Laralla tarraamaan kylmästä kahvasta. Ennen sitä totutellaan vain pehmeästi jousipyssyllä ampumiseen. Ensimmäisen tunnin aikana peli myös tarjoaa muutaman Quick Time Eventin, mutta niitä inhoaville ilosanoma: ne jäävät alun jälkeen paitsioon ja pelissä tarjotaan niitä hyvin paljon harvemmin.
Se pakollinen moninpeli
Mitä olisi nykyään peli ilman minkäänlaista moninpeliä. Tomb Raider ei ole poikkeus siinä suhteessa. Alkujaan ihan lupaavalta kuulostanut nettipeli osoittautui kuitenkin rehellisesti sanottuna pettymykseksi. Lähinnä päälle liimatun oloinen moninpeli ei allekirjoittaneessa ainakaan saanut aikaan oikeastaan mitään tunteita, vaikka lupauksia ilmoilla oli, sillä moninpelistä vastasi Eidos Montreal, jonka käsialaa on mainio Deus Ex: Human Revolution.
Moninpeliä voisi kuvailla Max Payne 3 -klooniksi. Hyvää siinä on se, että pelissä on täysi free-aim -tähtäys, joten tarkkuutta vaaditaan pelaajilta tosissaan. Huonoa taas on se, että mikä toimii yksinpelissä ei välttämättä aina toimi samalla tavalla netissä. Moni ominaisuus yksinpelin puolelta on tuotu nettitantereille, mutta ne jäävät lähinnä turhiksi asioiksi. Myöskään mitään uutta ei koeta. Muista peleistä tuttu hahmoluokan tekeminen aseella, kranaatilla, parilla perkillä ja aseen kustomoimisella on tässäkin pelissä läsnä. Tähän kun lisää ainoastaan viisi, hyvin suppean kokoista kenttää ja kaikkiaan neljä pelimuotoa, ei voida puhua ainakaan uraa uurtavasta moninpelistä – ajattelee asiaa miltä kantilta tahansa. Pelissä nyt vain on moninpeli, koska joku sen on peliin halunnut.
The extraordinary is in what we do, not who we are
Crystal Dynamicsilla on ollut selvästi sydän ja ajatus uuden Tomb Raiderin tekemisessä mukana. Peli on mainio esimerkki siitä, miten uudelle alulle polkaistut pelisarjat pitäisivät tehdä. Visio Laran seikkailuista, jossa ei kompromisseja tehdä, on kaikin puolin erittäin toimiva ja kokonaisuudessaan koko 12–15 tunnin pituisen kampanjan alusta elokuvamaisen nautinnollinen kokemus aina lopputeksteihin saakka. Uudelle Tomb Raiderille kannattaa ehdottomasti antaa mahdollisuus, sillä peli näyttää jopa esimerkkiä isommille nimikkeille kuinka ne asiat voidaan tehdä kunnolla. Peli on loistavaa yksinpeliviihdettä.