Tony Hawk’s Underground Jackass vai Bam Margera’s Underground Skateboarding? Tätä kysymystä pelaaja tulee väkisinkin pohtineeksi pelatessaan Neversoftin tuoreinta Tony Hawk -sarjan peliä.
Pelit ja pensselit
Tällä kertaa taustatarinana maailman skeittispottien valloittamiselle toimii World Destruction Tour – äärimmäinen skeittimatka ja kahden joukkueen voimainmittelö. Toisen tiimin käskyttäjänä häärää itse Tony Haukka ja toista kipparoi sekava skeittitähti Bam Margera. Kapteenien lisäksi pelissä on mukana monia muita ammattilaistason rullaajia, mutta myös TV:stä tuttuja viihdetähtiä kuten Steve-O, Wee Man sekä Phil Margera.
Mielenkiintoinen uutuus on mahdollisuus pelata peliä joko normaalina yksinpelikampanjana (Story Mode) tai vanhojen Tony Hawk -pelien tyyliin (Classic Mode). Story Mode pitää sisällään Tonyn ja Bamin tähdittämän tarinan välianimaatioineen ja ”hauskoine” lisähahmoineen, kun taas Classic Mode luottaa pelkästään tehtäväpohjaiseen toimintaan. Itse huomasin kotiutuvani helpommin Classic Moden normaalien haasteiden pariin – tarinamoodin rullatuolilla ja mekaanisella härällä ajelu ei ehkä kuitenkaan vastaa käsitystäni skeittipelistä. Yksinpelin vaikeustaso on THUG-veteraaneille suhteellisen kohdallaan, aloittelijat sen sijaan saavat varmasti punnertaa muutamien haasteiden parissa jonkin aikaa.
Yksinpelimuotojen lisäksi THUG 2 sisältää kattavan valikoiman erilaisia moninpelimahdollisuuksia. Muun muassa H.O.R.S.E.n, King Of The Hillin ja Trick Attackin lisäksi uutena pelimuotona on tarjolla Scavenger Hunt. Siinä pelaajat kylvävät 5 kolikkoa ympäri kenttää ja yrittävät tämän jälkeen saada itselleen mahdollisimman monta niistä.
Omituisinta moninpelissä on se, että se tukee vain jaetun ruudun pelejä. Eli minkäänlaista System Link- tai Xbox Live -tukea pelistä ei löydy. Varsin erikoinen ratkaisu, ottaen huomioon edellisten osien tilanteen.
Hei me rullataan!
Kustomoitavuus on yksi Tony Hawk -sarjan vahvuuksia eikä THUG 2 tuota pettymystä sillä saralla. Pelaajan ulkonäön lisäksi voi luoda omia skeittiparkkeja, suunnitella graffiteja, määritellä kenttiin omia tavoitteita tai luoda kokonaan oman skeittitempun. Vaikka esimerkiksi pelaajan muokkaamismahdollisuudet ovat varsin monipuolisia, eivät ne enää pärjää esimerkiksi EA:n Tiger Woodsin tai Def Jam: Fight for NY -pelien vastaaville ominaisuuksille. Myös osa käyttöliittymätoiminnoista, muun muassa värien valinta, on tehty todella hankalaksi.
Tony Hawk -sarjan kontrollit ovat vuosien varrella hioutuneet lähes täydellisiksi, virheistä voi harvoin syyttää muuta kuin itseään. Ainoa pieni miinus liittyy tarkkaan operointiin skeittaajan liikkuessa kävellen, tällöin etenkin tasapainoilu kapeilla reunoilla saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia. Toki kontrollit vievät aikansa opetella, löytyyhän jokaiselle painikkeelle jotain käyttöä – useimmille vielä useita erilaisia, tilanteesta tai käyttöpaikasta riippuen.
Uudistuksista mainittakoon esimerkiksi Focus Mode, jolloin Special-mittarin ollessa tapissa pelaaja voi siirtyä hetkeksi hidastettuun tilaan. Tällöin temppujen suorittaminen on ymmärrettävästi helpompaa. Harmittavasti Tony Hawk ei tue ”tyylikkäitä” temppuja esimerkiksi Amped 2:n tyyliin, vaan hidastus lähinnä mahdollistaa entistäkin akrobaattisemmat kombinaatiot.
Vanhaa ja uutta
THUG 2:n kenttäsuunnittelu jatkaa edellisten osien viitoittamaa linjaa, joskin mukavana bonuksena pelistä löytyy aiempien versioiden legendaarisia skeittipaikkoja, esimerkkinä vaikkapa School 1, Airport ja Downhill Jam. Graafisesti peli ei ole vuodessa muuttunut juuri mihinkään, jääden yleisilmeeltään varsin vaisuksi. Myös hahmojen mallinnuksessa ja animoinnissa olisi huomattavasti parantamisen varaa, lievää kulmikkuutta on nimittäin havaittavissa.
Soundimaailma koostuu aihepiiriin kuuluvista äänistä, eli toimii mainiosti siinä mihin se on suunniteltukin, mutta ei aiheuta erityisiä hurraa-huutoja kotikatsomossa. Sen sijaan musiikkipuoli on täyttä rautaa – tietysti genrevarauksella. Kaiuttimista tulvii muun muassa Faith No Moren, The Doorsin ja Metallican kappaleita, ja onpa mukaan eksynyt myös Johnny Cashin legendaarinen Ring of Fire. Itse asiassa pelin musiikkiraitaa kuuntelee mielellään ilman peliäkin, mikä on varsin harvinaista nykypäivänä.
Lauta narikkaan ja tarra otsaan
Tony Hawk’s Underground 2 ei tarjoa paljoakaan uudistuksia edellisiin osiin verrattuna. Pelisarjan faneille siitä riittää tuttua ja hyvin toteutettua viihdettä – tosin skeittipuristit eivät välttämättä lämpene Jackass-tyyppiselle häröilylle, jota varsinkin tarinamoodi pitää sisällään. Kahdessa toisistaan eroavassa yksinpelitilassa riittää kyllä pelattavaa, mutta moninpelin rajoittuminen yhdelle kuvaruudulle on iso miinus.
Itse jään odottamaan ensi vuotta, on mielenkiintoista nähdä riittääkö Neversoftilla uusia eväitä Tony Hawk -sarjan elvyyttämiseen vanhojen päivien tasolle vai onko seuraava peli kenties nimeltään Bam Margera’s Skating Weirdboyz?