Nadeon kehittämästä Trackmaniasta ja sen eri versioista voisi kirjoittaa vaikka kirjan, sillä niin sekava pelisarja on kyseessä. Trackmania Turbo on maltillisimmallakin laskutavalla laskettuna jo kymmenes Trackmania-sarjan peli. Kyseessä on myös kolmas Ubisoftin julkaisema Trackmania, ja tällä kertaa ollaan menty konsoleiden ehdoilla, joten iso osa aiempien versioiden sekopäisyydestä onkin jätetty suosiolla pois. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi millään tapaa hillitympi peli.
Trackmania Turbon idea on yksinkertaisuudessaan nerokas: ajetaan mitä mielikuvituksellisempia ratoja läpi mahdollisimman nopeasti ja pyritään saamaan mahdollisimman hyvä aika. Tätä toistetaan, kunnes ajolinjat ovat millilleen oikeat ja kultamitali kourassa. Tämän jälkeen siirrytään seuraavaan rataan, jossa sama toistuu. Yksinkertaiset ideat ovat yleensä niitä parhaita – niin tässäkin tapauksessa, sillä kyseessä on eräs addiktoivimmista peleistä pitkään aikaan. Koukuttava vielä kerran -mentaliteetti onkin valloillaan tätä pelatessa. Ajolinjoja saa hioa tosissaan, sillä marginaalit ovat äärimmäisen pieniä, ja käytännössä pieninkin kosketus seinään tai huono alastulo hyppyristä takaa sen, että kulta- tai edes hopeamitaliin ei ole mahdollisuuksia. Radan uudelleen aloittamiselle onkin pyhitetty oma nappi ohjaimesta, eikä lataustaukoja tässä välissä ole. Radat vaikeutuvat tasaisesti, ja restart-nappi tuleekin hyvin tutuksi. Yhdelle radalle tulee helposti satoja yrityksiä.
Formulalla vuoristorataan
Trackmania Turbo koostuu neljästä erilaisesta ympäristöstä, joista jokainen tulee etenkin kampanjamoodia pelatessa hyvin tutuksi. Peli aloitetaan asfalttia ja hiekkaa yhdistelevästä kanjonista, mutta ei aikaakaan, kun kisataan Rollercoaster Lagoonin magnetisoiduissa vuoristoradoissa tai International Stadiumin kapeilla radoilla. Ajoneuvojen puolesta peli on myöskin jaettu neljään hyvin erilaiseen malliin, joista jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Nopea formula-tyyppinen kiituri on esimerkiksi omiaan kapeilla ja mutkaisilla radoilla, mutta heikoilla heti, kun siirrytään hiekan puolelle. Autoa ei voi itse valita, vaan radan sijainti määrää myös menopelin.
Kampanjamoodi on jaettu viiteen sarjaan, joista jokaisessa on kymmeniä ratoja. Yhteensä ratoja löytyy jo tästä pelimoodista 200, eli pelattava ei lopu hetkessä. Sarjat on jaettu neljän eri ympäristön kesken omiksi kokonaisuuksikseen, ja edetäkseen täytyy päästä aiemmat radat vähintään pronssimitalin arvoistesti läpi. Myöhemmissä sarjoissa vaatimukset kiristyvät, ja vaaditaan jo hopeaa ja lopulta kultaa. Jos taidot tai kärsivällisyys loppuvat kesken, voi käyttää jokerikortin halutun mitalin saamiseksi. Esimerkiksi kultaiseen jokeriin tarvitaan kaksi peräkkäistä hopeamitalia kyseisestä radasta, eli homma ei mene siltikään liian helpoksi. Vaikeimmat radat alkavat olla sitä luokkaa, että jo kahden peräkkäisen hopeamitalin saaminen tuottaa suuria vaikeuksia. Iso osa kampanjan radoista on taidokkaasti rakennettuja kokonaisuuksia, mutta mukaan mahtuu myös muutama mätä omena. Pahimpia näistä ovat radat, joita ajetaan useampi kierros, sillä nämä eivät istu pelin toistoihin kannustavaan luonteeseen. Kun suurin osa radoista kestää alle puoli minuuttia, on usean kierroksen ajaminen samassa ympäristössä puuduttavaa, ja virheet sattuvatkin usein vasta kilpailun loppupuolella. Tämä on kuitenkin pienehkö kauneusvirhe, sillä usean kierroksen kilpailuja ei tule vastaan usein.
Katto on lattia
Yksinpelikampanjan lisäksi pelimuotoja löytyy jokaiseen makuun, sillä pelkästään erilaisia moninpelimuotoja, verkossa tai sohvalla, löytyy kymmenisen kappaletta. Kaikki moninpelimuodot ovat haamuja vastaan kisaamista, eikä pelaajien välistä kontaktia tässä pelissä nähdä. Hyvä niin, sillä servereillä saattaa olla samanaikaisesti sata pelaajaa. Siinä missä yksinpeli on totista suorittamista, on moninpeli useimmiten huvittavan kaoottista sekoilua. Etenkin Stunt-pelimuotoon keskittyvä moninpeli on ajoittain uskomattoman sekavaa menoa, sillä radat on rakennettu tarkoituksella epäselviksi, ja autoihin on lisätty hyppäämisen mahdollistava jousitus. Kaikkien ramppien ja silmukoiden keskellä on välillä vaikea sanoa, onko auto edes oikein päin.
Nadeo on syystä tai toistesta katsonut aiheelliseksi siirtää lähes kaiken statistiikan pelin ulkopuolella toimivaan Trackmania Turbo Centeriin. Pelin sisältä ei näe kuin oman sijoituksensa suhteessa muihin samassa maassa oleviin, mutta tämä on harvoin täysin paikkansapitävä tieto. Arvostelua kirjoitettaessa Trackmania Turbo Center ei toiminut kuin satunnaisesti, joten tarkkaa kuvaa sen tarjoamista tilastoista ei ole kertoa.
Kaikki pelin radat on luotu mukana tulevalla rataeditorilla, joka on pienen perehtymisen jälkeen yllättävän helppokäyttöinen. Luoville pelaajille Trackmania Turbo tarjoaakin varmasti hupia pitkäksi aikaa, eikä pelaaminen taatusti lopu kesken. Omia ratoja voi siirtää myös moninpelin puolelle muiden pelattavaksi. Jos luovuus ei ole vahvin osa-alue, löytyy editorista myös satunnaisgeneraattori, jolla voi hetkessä luoda jopa yllättävän monipuolisia ratoja.
Nostalgiaa tuoreella otteella
Ulkonäöltään Trackmania Turbo on toimiva. Graafinen anti ei ole aivan näyttävimmästä päästä, mutta sen sijaan ruudunpäivitys on tasaista, eikä notkahduksia esiinny edes villeimmissä moninpelisessioissa. Tasainen ruudunpäivitys takaa myös hyvän vauhdintunnun. Autopelien kohdalla musiikki on usein sivuroolissa, mutta on pakko antaa erityismaininta Trackmanian musiikkivalinnoille. Soundtrack koostuu lähes yksinomaan eurooppalaisesta housesta ja teknosta, ja peliä pelatessa onkin mahdoton välttyä muistelemasta vanhoja 90-luvun arcadekaahailuja. Musiikki on myös tärkeä osa itse pelaamista, sillä se istuu erinomaisesti pelin toistojen täyttämään luonteeseen. Fiilikset ovat katossa, kun suosikiksi noussut kappale käynnistyy, tie avautuu edessä ja kultamitali kiiltää silmissä.
Trackmania Turbo on ainakin kaltaiselleni Trackmania-noviisille erittäin positiivinen tuttavuus. Hyviä arcade-kaahailuja ei ole liikaa markkinoilla, ja Trackmania osuu lisäksi samaan hermoon Trials-pelisarjan kanssa siinä, miten pelaaja saadaan koukutettua yrittämään yhtä ja samaa rataa sadatta kertaa ilman (suurempaa) turhautumista. Vauhdintuntu yhdistettynä mielipuoliseen ratasuunnitteluun ja musiikkivalintoihin saa Trackmania Turbon tuntumaan tuoreelta tapaukselta, jossa on mukana tuulahdus nostalgiaa.