Nathan Draken siirryttyä koti-isäksi luultiin jo hetken, että Uncharted-pelisarja oli siinä. Nathanin vaihtaessa vaippoja, sarjasta tutuksi tulleet sankarit, tai tässä tapauksessa sankarittaret eivät antaneet vauvakuumeen vaivata, vaan laittoivat menopöksyt jalkaan ja ottivat suunnaksi Intian ja sen löytämättömät aarteet. Tarkemmin sanottuna norsupäisen jumalan Ganeshin maagisen irronneen syöksyhampaan.
Namaste
Olin hivenen huolestunut miten Naughty Dogin väki tulisi henkilövaihdosten jälkeen luomaan ja ylläpitämään mielenkiintoista tarinaa, yhtä pelisarjan muista aikaisemmin keskikertaisuuden yläpuolelle nostaneista elementeistä. Alkuun vaikuttikin siltä, että nyt mennään yksinkertaisella seikkailutarinalla, joka jäisi kauas Uncharted 4: A Thief’s End -pelistä, jonka tarina oli yksi videopelihistorian parhaista. Pitää muistaa, että alun perin tämän uusimman seikkailun tarkoitus oli nimenomaan olla lisäosa tuohon sarjan päättävään nelososaan.
Toisin kuitenkin kävi, niin pelin statuksen kuin tarinankin suhteen. Uncharted: The Lost Legacy sai oman julkaisun ja alkujaan yksinkertaiselta tuntuva juoni alkoi purkautua kuin sipuli kerros kerrokselta luoden kertomukseen lisää syvyyttä joka kierroksella. Aikaisemmista osista tuttu Chloe Frazer on ensimmäinen hahmo, johon törmätään pienessä intialaisessa kyläpahaisessa. Pian käy ilmi, että hän on matkalla tapaamiseen jonkun, toistaiseksi tuntemattoman henkilön kanssa. Tarinan edetessä todellinen etsinnän kohde, Ganeshin syöksyhammas, paljastuu ja etsintämatkaan lähtee eriskummallinen kaksikko, aikaisemmat vihasiskot; Chloe ja Uncharted 4:sta tutuksi tullut palkkasoturi Nadine Ross. Jotta matka ei olisi liian helppo ja vastuksena vain pulmat ja luonto, syöksyhammasta jahtaa myös paikallinen sotalordi Asav, jonka sankarittaremme onnistuvat melko varhaisessa vaiheessa suututtaa. Tarinaa syventämään mahtuu mukaan niin isäkompleksia kuin Draken veljeksiä, mutta miten, sen jätän jokaiselle itse selvitettäväksi.
Sundar
Oman hetkensä ansaitsee pelin puitteet. Maisemat ovat olleet aikaisemmissa osissa kauniita, nelososassa jopa henkeäsalpaavia. Tällä kertaa Chloe on varustettu nykyaikaisella älypuhelimella kameroineen, ja peliin onkin nyt laitettu kohtia, joissa pelaajaa kehotetaan ottamaan kuvia. Osa liittyy tarinaan, osaa voisi kutsua jopa fiilistelykuviksi, joita maailmanmatkaajat julkaisevat Instagram-tileillään aiheuttaen kateutta meissä tavallisissa pulliaisissa. Näkymät on siis kohdallaan tässäkin osassa, ja niihin on selvästi kiinnitetty erityistä huomioita. Paikoitellen on vain pysähdyttävä ja otettava käyttöön pelin valokuvatila, tai vain rauhoituttava hetkeksi ja annettava silmän levätä näkymässä.
Jos on ulkoiset puitteet kohdillaan, valitusta aikaan eivät saa pelin äänetkään. Perusäänet ja musiikki on kohdallaan, mitään suurta hämmennystä tai häiriöitä ei ole odottavista siltä puolelta. Kuulokkeet päässä pelatessa äänikuvion suunnat ovat selvästi erotettavissa, mikä joissain tapauksissa auttaa pelaamista. Ja mitä voi sanoa Chloen ääninäyttelijä Claudia Blackin tumman täyteläisestä äänestä? Hyvin hoitavat muutkin näyttelijät leiviskänsä, mutta yksi on joukosta ylitse muiden. Dialogi on välillä vielä miellyttävän kiusoittelevaa, eikä vain tarinaa pakollisesti selittelevää ja eteenpäin vievää, mikä vielä lisää tunnelmaa.
Samasyaen
Yksi Uncharted-pelien tunnusmerkkejä on ollut vaihtelu tasohyppelyn, pulmanratkonnan ja taistelun välillä. Yleensä nämä pelin eri osapuolet ovat olleet hyvin tasapainossa ja eivät ole aiheuttaneet suurempia häiriöitä pelien rytmiin. Yleisesti ottaen niin on nytkin, mutta koska taisteluosuuksiin on tehty uudistuksia, joilla niistä on pyritty luomaan enemmän avoimen maailman seikkailun omaisia, hiipii väkisinkin mieleen, että vähempikin taistelumäärä olisi riittänyt uusien ominaisuuksien esittelyyn. Taistelut ovat toki viihdyttäviä, mutta mukana on ne peleihin tutustuneiden vihaamat panssaroidut vastustajat, jotka välillä saavat puristamaan ohjainta niin, että natina kuuluu liitoksista.
Toiminnallisia jaksoja on muuallakin kuin taisteluissa, mukaan mahtuu edellisistä osista tuttuja elementtejä pelin eteenpäin kuljettamisessa. Oman osansa saavat myös quicktime-eventit, tuo oikean napin painallus oikeaan aikaan. Kiipeilemään pääsee kuten ennenkin ja pulmia riittää. Pulmat ovat Uncharted-asteikolla mitattuna keskimäärin sieltä vaikeammasta päästä, joten jossain vaiheessa voi joutua kuuntelemaan Nadinen vinkkejä miten päästä eteenpäin. Pulmat kyllä selvittää lähes poikkeuksesta ajan kanssa kokeilemalla, mutta hoksottimien käyttö kannattaa. Mukaan on mahdutettu myös yksi sivutehtävä, josta palkintona on trophyhunterille tarpeellinen apuväline.
Ek naee shuruaat?
Lukuun ottamatta sivutehtävää, pelissä ei juuri ole pikkuaarteiden keräämisen lisäksi päätarinan lisäksi juurikaan puuhaa. Tästä syystä pelin läpäiseekin alle kymmenessä tunnissa. Pelin pituus asettaa hieman kyseenalaiseksi julkaisun lisäosan sijaan omana pelinä. Ratkaisu ei silti lisää tai himmennä sitä tosiasiaa, että kyseessä on täysiverinen Uncharted-seikkailu, vaikka Nathan ei olekaan pääosassa. Peli ei ole täydellinen, se on putkijuoksua ilman juurikaan uudelleenpeluuarvoa muille kuin platinan metsästäjille. Uncharted: The Lost Legacyssa on kuitenkin omat hetkensä, jotka tekevät siitä pelaamisen arvoisen, oli sitten Uncharted-fani tai ei. Jo pelkästään tarinan ja dialogin takia peliin kannattaa tarttua.