Useamman vuoden kehityksessä ollut, Supermassive Gamesin PlayStation 4 -konsolille yksinoikeudella luoma, interaktiivista kauhuleffaa ja selviytymistaistelua yhdistelevä Until Dawn näki viimein päivänvalon.
Peli starttaa vauhdikkaasti, kun joukko teinejä viettää railakasta mökkiviikonloppua. Poppoon harmiton jekku menee hieman pieleen, ja seuraukset ovat varsin kohtalokkaat. Vuoden kuluttua kohtalon kouralta selvinneet kokoontuvat muistelemaan joukosta pois olevia – ja sitten alkaakin tapahtua.
Tarina on perus teinikauhuhuttua ─ niin hyvässä kuin pahassakin. Alkupuolella se nojaa piinaavan tunnelman luomiseen ja mysteerien verkon rakentamiseen. Jälkipuoliskolla meno menee paikoitellen jopa splatterin puolelle. Kovin pelottava Until Dawn ei kuitenkaan ole. Brutaali ja hauska, kyllä, ja onpa pelissä muutama näppärä yllätyssäikkykin tarjolla.
Pelissä ohjataan vuorollaan kaikkia kahdeksaa hahmoa. Osaan hahmoista kiintyy enemmän, kun taas osan veren ja aivojen roiskuminen pitkin ruutua lähinnä hymyilyttää. Välillä käydään Tohtori Hillin luona analysoimassa omia syvimpiä tuntoja. Musteläiskätestin ja kumpaa pelkäät / kenestä tykkäät enemmän -kysymysten avulla tarinaa räätälöidään juuri pelaajan omaan pelkopalettiin istuvaksi. Totetutus tosin on aika suoraviivaista, ja ainakin omien valintojeni tulokset näkyivät pelissä lopulta hyvinkin graafisesti.
Oho, hups, voi ei..
Pelin perhosvaikutusideasta ammentavat valinnat ovat ehdottomasti sen makeinta antia. Save & load -toimintoa ei ole. Eli jos sattuu tekemään typerän valinnan, sen kanssa on vain elettävä ─ seuraukset tulee ennemmin tai myöhemmin tuntemaan nahoissaan. Ensimmäisellä pelikerralla meneillään olevaa peliä voi joko jatkaa tai aloittaa kokonaan uuden. Taaksepäin kelausta ei ole tarjolla. Ja jos ei ole tarkkana ja sattuu missaamaan jotain tärkeää ─ no, voi voi. Up yours, neuroottiset save-and-loadaajat.
Perhosvaikutusideasta ammentava systeemi on nerokas ja valintojen sekä niiden vaikutusten verkko helposti paras, johon olen missään pelissä törmännyt. Pieniltäkin tuntuvilla teoilla ─ tai tekemättä jättämisillä on kauaskantoiset, yllättävät ja moninkertaistuvat seuraukset. Valintojaan ja niiden vaikutuksia voi tarkastella R1:llä avattavan valikon kautta, samoin kuin löydettyjä johtolankoja ja toteemiesineitä.
Varsinainen pelattavuus nojaa kahteen mekaniikkaan; quick time eventeihin ja telltalemaiseen kävelyyn ja ympäristön tarkasteluun. Ympärilleen kannattaa katsella ja paikkoja tutkia, sillä sinne tänne on ripoteltu johtolankoja ja toteemeja. Etenkin toteemien keräily ja tutkiminen kannattaa. Ne tarjoavat pieniä kurkistuksia tulevaisuuteen ja siihen, mitä saattaa tapahtua. Ne toimivat esimerkiksi varoituksina tai saattavat ohjata pelaajaa tiettyyn suuntaan. Lopullinen vastuu siitä, mitä tulee tapahtumaan on kuitenkin pelaajalla. Toteemien kerääminen avaa myös pelin taustatarinaa ja menneisyyden tapahtumia videomuodossa.
Joka kulman takaa päälle käyvät quick time eventit kävivät toisinaan hieman hermon päälle, mutta niiden tarkoitus lieneekin luoda pelaajalle paineita ja paniikin tunnetta. Kaikkihan tietävät, että kauhuleffojen päähenkilöt tekevät lähes poikkeuksetta aivan hemmetin tyhmiä päätöksiä. ”Kappas, menepä yksin tutkimaan tuota outoa ääntä.”, ”Noniin, taidanpa tässä kylpeä yksin keskiyöllä” Ja niin edelleen. Until Dawn laittaa kaiken päätöksenteon pelaajan käsiin. Itse kukin voikin pienen paineen alla eri vaihtoehtoja punnitessaan miettiä, miten fiksuja päätöksiä sitä onnistuukaan pieni kuolemanpelko niskassaan tekemään.
Visuaalisesti peli on upea: Hayden Panettiere ja Peter Stormare näyttävät ihan itseltään ja jylhät vuoristomaisemat hivelevät näköhermoja. Gorediggarin täytyy antaa muutama lisäpiste myös hilpeyden ja kuvotuksen rajoilla keikkuvalle, koko kauhugenren kaanonille kunniaa tekevälle väkivalta-annille.
Jonkun sydän riemuin lyö, jonkun osa ikiyö
Until Dawn on reipas, raikas ja rohkea peli. Kieli on tukevasti posken suunnalla, mutta lekkeriksi peliä ei ole lyöty. Päinvastoin ─ Until Dawn on loppuun asti hiottu, erinomainen viihdepaketti. Se kutoo kaikista mahdollisista teinikauhukliseistä nautittavan ja näppärän paketin, jota tekee mieli pelata uudemmankin kerran. Slasher-genren ystävien sydäntä tämä lämmittää takuulla. Jos quick time eventit eivät pelimekaniikkana kohtuuttomasti ärsytä, eikä teini-kliseillä kyllästetty mökkiviikonloppu tunnu ajatuksena hullummalta, kannattaa ehdottomasti testata, kuinka monta teiniä saa säilymään hengissä yön yli. Omasta possestani aamunkajon näki kaksi.