Erinomaisesti menestyneen ja arvostetun Life Is Strangen luonut Dontnod Entertainment on jälleen päättänyt kokeilla siipiään kolmannen persoonan toimintaseikkailussa. Edellinen vastaava, Remember Me, päättyi ironisesti juurikin päinvastaiseen lopputulokseen ja kaikki oikeastaan unohtivat sen olemassaolon. Nyt kun Remember Me:n tulevaisuuteen sijoittuvaa scifiä on kokeiltu, ovat tekivät lähteneet ajassa taaksepäin, aina vuoden 1918 Lontooseen. Koska tuohon aikaan espanjantauti jylläsi pahimmillaan ja monen elämästä tuli suoranaista helvettiä, on hyvä hämmentää soppaa vielä vähän lorauttamalla sekaan reilu kauhallinen vampyyriteemaa, jolloin saadaan kasaan valmis paketti —Vampyr.
Ikuinen elämä – lahja vai kirous?
Ensimmäinen maailmansota on päättynyt, verensiirtoa hoitanut tohtori Jonathan Reid on palaamassa Lontooseen tapaamaan sairasta äitiään. Lontooseen päästyään häntä kuitenkin puraistaan kaulaan ja hän menettää tajuntansa. Valtavasta joukkohaudasta herättyään hän tapaa pian siskonsa ja verenhimoissaan puree tätä kuolettavasti. Kun Reid tajuaa mitä tulikaan tehtyä, hänen ainoa ratkaisunsa on yrittää ottaa itsensä hengiltä, huomatakseen kuitenkin ettei hän voikaan kuolla. Hän ymmärtää olevansa vampyyri, mutta ei suinkaan Lontoon ainoa sellainen. Kuka on syypää Reidin muuttamiseen, mitä ovat kaduilla vaeltavat verenhimoiset hirviöt ja onko kaupunki vielä mahdollista pelastaa tästä kaikesta?
Vampyr on hyvin juonipitoinen peli, jossa jokaisella vastaantulevalla hahmolla on oma tarinansa, rutiininsa ja elämänsä. Jokaiselle voi jutella ja lähes jokaisella on jonkinlainen suhde johonkin muuhun kaupungin henkilöön. Yksi tietää poikansa olevan sarjamurhaaja, toinen ei halua hyväksyä omaa homoseksuaalista haluaan ja kolmas uskoo olevansa vampyyri. Tarinoita on yhtä paljon kuin hahmoja ja niitä onkin mielenkiintoista seurata ja selvittää. Moni kaipaa jonkinlaista avustusta ja herra tohtori on juuri sopiva mies hoitamaan kaikkien ihmisten ongelmat, joita eivät osaa itse ratkaista. Pelistä kolmas osa kuluukin höpötellen Lontoon tönkköliikkeisille ja pahvinaamaisille asukkaille, joka onkin pelin paras puoli.
Koska Reid on tohtori ja vieläpä vampyyri, hän pystyy näkemään ihmisten veren virtauksen ja siinä piilevät sairaudet ja vaivat. Oikeilla lääkkeillä verenlaatua pystyy parantamaan ja yön synkkänä hetkenä verenhimoinen Reid voi imaista uhrin kuivaksi. Mitä parempaa veri on, sitä enemmän siitä saa kokemuspisteitä. Käytännössä kenet tahansa pelin hahmoista voi tappaa jossakin vaiheessa peliä, mutta kaikella on kuitenkin seurauksensa. Jos tapat lapsen, vanhemmat saattavat tappaa itsensä, toisensa tai vaikkapa paeta kaupungista. Tällöin menettää samantien ison osan sivutehtävistä, mutta myös herkullisia veripankkeja, joista saada kokemuspisteitä. Kun ihmiset katoavat kaupungista, alkavat erilaiset hirviöt ja vampyyrinmetsästäjät partioida näkyvämmin kaduilla kaupungin romahtaessa väkivaltaiseen kaaokseen. Kannattaakin miettiä kenet tappaa, vai tappaako ketään. Vastustaako verenhimoa, vai olla kaupungin pahin hirviö?
Tarinan aikana Reidille tulee usein vastaan moraalisia valintoja, jotka vaikuttavat pelin etenemiseen ja hahmojen välisiin konflikteihin. Rikas hyväntekijä haluaa ikuisen elämän, mutta ansaitseeko kukaan elää ikuisesti ihmisveren voimalla? Kuten arvata saattaa, päätökset vaikuttavat pelin aikana tapahtuvien muutosten lisäksi myös pelin loppuratkaisuun, jonka avulla peliin saadaan lisää uudelleenpeluuarvoa.
Miekka, keppi ja pyssy
Sodassa taistelutaitoja oppinut Reid on taitava käsiaseiden käyttäjä ja miekan heiluttaja. Vampyrin taistelu on hyvin perinteistä tyyliä nykypäivän peleissä, joka ottaa mallia esimerkiksi Bloodbornesta, God Of Warista ja Assassin’s Creed Originsista, mutta tekee sen kuitenkin paljon heikommin, kankeammin ja tylsemmin. Tohtori osaa käyttää joko yhden tai kahden käden lyömäasetta sekä käsiasetta. Enempää aseita pelissä ei sitten olekaan, sillä jokainen yhden käden ase on pelattavuudeltaan identtinen ja sama pätee myös muihin aseluokkiin. On aivan sama pitääkö kädessään suurta ritarimiekkaa vaiko puukeppiä, aseen liikesarjat ja animaatiot ovat identtiset. Sama pätee myös tuliaseisiin, sillä haulikot ja pistoolit eivät eroa käytännössä juuri mitenkään, ne vain näyttävät erilaisilta ja niiden tehot eroavat hieman toisistaan.
Onneksi Reid voi käyttää taisteluissa apunaan myös vampyyrivoimiaan, joiden kanssa onkin huomattavasti mukavampaa leikkiä. Tohtori osaa esimerkiksi muodostaa omasta verestään valtavia seipäitä, muuttua näkymättömäksi tai laittaa vihollisen veren kiehumaan, jolloin pahaa-aavistamaton metsästäjä räjähtää kappaleiksi keskellä kavereitaan. Taitoja on juuri sopiva määrä, jotta jokainen pelaaja varmasti löytää oman variaationsa pelityylilleen. Niitä voi myös vaihdella lepopaikoissa täysin vapaasti, joten yhden taidon kanssa ei tarvitse olla naimisissa pelin alusta loppuun saakka.
Vaikka vampyyritaidoilla on mukava leikkiä, on taistelu silti äärimmäisen tylsää iskujen väistelyä ja hyökkäysnapin rämpyttelyä. Vampyr selvästikin haluaisi olla Bloodborne, mutta helpon vaikeustason, kolmen erilaisen aseen ja alle kymmenen erilaisen vihollistyypin takia taisteluun kyllästyy nopeasti. Koska taisteluista ei saa juuri lainkaan kokemuspisteitä, on loppupeleissä parempi ratkaisu vain paeta paikalta ja juosta seuraavaan tehtäväkohteeseen. Kuolleilta vihollisilta saa erilaisia resursseja asepäivityksiä varten, mutta niitä löytää kaapeista ja laatikoista muutenkin.
Ja kun nyt juoksemisesta puhutaan, niin sitä sitten riittää. Tehtävät koostuvat pääsääntöisesti yhdelle henkilölle juttelemisesta, kaupungin läpi juoksemisesta ja muutaman vihollisen tappamisesta. Koska minkäänlaista pikamatkustusta ei ole, eikä talojen läpi voi kulkea, on Vampyrin Lontoo hankala ja ärsyttävä sokkelo, jossa joutuu viettämään aivan turhaa aikaa vain juostakseen sen läpi. Reid osaa kyllä teleportata esimerkiksi talojen parvekkeille, mutta arvaapa vain osaako hän teleportata metrin korkuisen aidan toiselle puolelle tai edes sen päälle? Arvasit oikein, ei osaa. Turhanpäiväisiä ratkaisuja kulkureittien katkaisuun tulee vastaan jatkuvasti, sillä Reid ei osaa edes teleportata kalterioven toiselle puolelle ilman yllättävän rikkinäisen pelikoneiston hyötykäyttöä. Kun menee lähelle seinää, kääntää kameraa sivuun ja lyö kerran, hahmo usein siirtyy toiselle puolelle ovea. Käyhän tämä näinkin, mutta se ei ehkä ole pelin tarkoitus.
Tauko kesken pomotaistelun
Seinien läpi kulkeminen ei kuitenkaan ole Vampyrin ainoa bugi, vaan niitä löytyy yllättävänkin paljon. Pelihahmojen puheääni katkeilee usein tai katoaa jopa kokonaan, tekstuurit saattavat alkaa välkkymään seinissä ja hahmotkin seisovat usein T-asennossa keskellä toria. Kaikki tämä on kuitenkin niin pientä, että sen vielä hyväksyy ja onkin suurimmaksi osaksi enemmän koomista kuin haitallista. Mutta lataustauot, siinäpä vasta hupi. Lataustauot kestävät helposti kymmenestä sekunnista kolmeenkymmeneen ja niitä voi tulla vastaan milloin vain. Olit sitten juttelemassa jollekin asukkaalle, juoksemassa kylän läpi tai vaikka taistelemassa pomovastusta vastaan, parinkymmenen sekunnin mittainen lataustauko voi yllättää hetkenä minä hyvänsä. Usein lataustauko tulee helposti, mikäli pelaaja spämmää liikaa väistelynappia, eikä pelikoneisto pysy enää nopean tohtorin perässä.
Vampyr on kuitenkin kaikesta huolimatta kokemuksen arvoinen peli, kunhan ei odota sen pelilliseltä puolelta liikoja. Se loistaa tarinassa ja hahmoissa, mutta tylsä ja yksitoikkoinen taistelu, teknisen puolen ongelmat ja edestakaisin sokkeloisilla kaduilla ramppaaminen käyvät äkkiä ärsyttämään. Jos kuitenkin vampyyriteemaista peliä etsit, on Vampyr tällä hetkellä selvästi paras vaihtoehto, johtuen myös kilpailun puutteestakin. Pelissä ei kuitenkaan ole mitään auringonvalossa helmeileviä yliopistovampyyreja, vaan synkkiä ja verenhimoisia yön kasvatteja, jotka kamppailevat enemmän itseään, kuin toisiaan vastaan.