Olympialaiset tuovat tullessaan monenlaisia lieveilmiöitä muun muassa koko kansan valtaavan jumppakärpäsen, kansallisen uhon nousun sekä olympialaisten virallinen videopelin. Näistä viimeiseksi mainitut ovat usein olleet enemmän tai vähemmän heikkoja tuotoksia. Urheilulisenssipelit ovat jokseenkin verrattavissa elokuvalisensseihin. Niiltä odottaa aina pahinta, mutta silloin tällöin kehittäjät ovat oikeasti paneutuneet peliin. Silloin lätty ei olekaan vain lasinaluseksi kelpaava tekele, vaan oikeasti nautittava videopeli. Harmi vaan, että Vancouver 2010 ei nouse näiden pelien harvaan joukkoon.
Mut minne jäi hiihto ja curling?
Vancouver kympin pelitilat jaetaan kolmeen osaan: Training, Olympic Games sekä Challenge. Training ja Olympic Games -moodeissa päästään käsiksi pelin 14 lajia kattavaan lajivalikoimaan. Olympic Games eroaa Trainingista vain siten, että ensimmäisenä mainitussa pystyy voittamaan mitaleita ja avaamaan saavutuksia. Peli keskittyy lähinnä olympialaisten lajiskaalan nopeatempoisempiin lajeihin, joten etenkin suomalaisten sydämiä lämmittävät lajit kuten murtomaahiihto on karsittu puh-pah pelistä pois. Pelin lajivalikoima on todella vaisu, ottaen huomioon että kyseessä on täysihintainen paketti, joka ei Challenge-tilan lisäksi tarjoa juurikaan muuta purtavaa – etenkään yksinpelaajalle.
Tiimityö peleissä on ilmeisesti kehittäjä Eurocomin mielestä turhaa hommaa. Pelin ainoa ei-yksilölaji löytyy nimittäin kelkkakourusta ja silloinkin kyytipoika on mukana vain nimellisesti. Peli tarjoaa jokaiseen lajiin tutorial-osuuden, joka näyttää mistä hahmoa ohjataan ja missä kohdissa A:n painaminen tulee tarpeeseen. A-nappula onkin pelissä suuressa roolissa: sillä hoidetaan lähes kaikki muu kuin hahmon ohjaaminen. Ensimmäisen peli-illan jälkeen A-napin jatkuva rämpyttäminen sai allekirjoittaneen hartian jumiin sekä korkkaamaan pullon A:ta paikkoja rentouttamaan.
Lajisisältö koostuu alppihiihdosta, kelkkailusta, lumilautailusta, luistelusta, freestyle-lajeista sekä mäkihypystä. Kaikissa lajeissa mäkihyppyä lukuunottamatta kameran voi vaihtaa kuvaamaan silmäperspektiivistä, jolloin tunnelma muuttuu hieman realistisemmaksi. Kamera on syytä säätää silmien tasolle etenkin tarkkuutta vaativissa challengeissa, joissa kolmannesta persoonasta kuvaavan kameran linssissä on pelaajan kokoinen möykky liikaa.
Mukana on alppilajien neljä suosituinta muotoa: super-g, syöksylasku, pujottelu ja suurpujottelu. Maaliin voi lasketella poikkeuksetta vailla huolta, sillä vaikka vauhdintuntu onkin kouriintuntuvasti pelissä esillä, on portit sijoitettu vielä auraamaan opettelevien laskijoiden tasolle sopivaksi. Laskutunnelma on lähes sama oli kyseessä sitten super-g tai suurpujottelu, joten yksi lasketteluminipeli olisi ollut tarpeeksi ja peli olisi voinut keskittyä useampiin eri lajeihin.
Whistlerin pahamaineisella jääradalla liu’utaan kolmella erilaisella kelkalla, joita jokaista ohjataan hieman eri tavoin. Kelkkailu on mäkihypyn ja naisten aeriaalin ohella pelin ehdottomasti mielenkiintoisinta antia. Ränniä pitkin liukuessaan päälle kaatuvat nopeat mutkat ja pitkät kaarteet, sekä vauhdin kasvaessa sumentuva näkökenttä luovat hyvin illuusiota huumaavasta vauhdista. Pelaajan harmiksi kaikilla liukureilla tullaan alas samaa kourua pitkin. Perinteisistä mies-miestä-vastaan-kilvoista huolehtii lumilaudalla ja suksilla laskettava cross, joissa mäkeä lasketaan samanaikaisesti neljän miehen voimin. Lumilautailun slalomissa taas pujottellaan yksi vastaan yksi -hengessä. Luistelu on pelin ehdottomasti heikoin osa-alue. 500 metrin pikaluistelussa kovin A-napin rämpyttäjä ehtii maaliin poikkeuksetta ensimmäisenä. 1500 metrin matkaluisteluun kyllästyin alkuunsa, sillä pelin ainoa ”rytmiä” vaativa osa-alue on huolella kustu. Edes kellontarkoilla painalluksilla en saanut jalkatyötäni toimimaan pelin edellyttämällä tavalla. Ärräpäiden ja ohjaimen lentäessä kohti seinää, vaihdoin kuvakulmaa sattumalta silmien tasolle, jolloin eteeni avautui Guitar Herosta tuttu näkymä, jonka avulla luistelu jatkossa sujui kiitettävästi.
Yksinpelin muutenkin lyhyeksi jäävää elinikää lyhentää entisestään se, että jokaisessa lajissa tarjolla on vain yksi rata. Useampi ratavaihtoehto tai omien ratojen suunnittelu toisi peliin huomattavasti lisää mielenkiintoa.
Menestystä ja pitkää ikää
Challenge-modessa pelaajaa odottavat erilaiset pikkutehtävät. Milloin tavoitteena on kaataa mahdollisimman monta lumiukkoa ja milloin pitää keskinopeus mahdollisimman korkeana. Tehtävien erilaisuus vaihtelee sopivasti, mutta vaikeusasteesta ei voi sanoa samaa. Onnistuin jokaisessa haasteessa viimeistään kolmannella yrittämällä. Pelin vaikeusaste onkin kautta linjan lähes naurettavan helppo. Kultamitaleita irtoaa usein jo tyydyttävälläkin suorituksella eikä haasteiden hyväksyttyyn suorittamiseen vaadita paria yrityskertaa enempää. Tästä päästäänkin pelin saavutuspolitiikkaan. Achievementteja aukeaa nopeammin kuin haaroja punaisten lyhtyjen kadulla, joten Vancca 2010 sopii gamerscorea työkseen kerääville kuin norjalainen tuomaroimaan mäkihyppyä. Kultamitalista irtoaa parikymmentä Gamerscorea ja Challengen suorittamisesta toiset mokomat. Noin kuuden tunnin pelaamisella avasin pelistä saavutuksia 940 pisteen arvosta.
Kun kultamitalit on hankittu ja kaikki haasteet läpäisty, ei pelillä ole enää porkkanoita tarjoiltavaksi. Saavutukset avattuaan jää jäljelle enää mahdollisuus parantaa omia aikojaan ja nostaa sijoitustaan leaderboardseilla. Yksinpeli jää tämän vuoksi äärettömän ohueksi. Pelin koukku onkin moninpelissä, jonka aulat tosin ammottavat tyhjyyttään. Olympiahuuman jälkeen Vancouverin maisemista tuskin jaksaa nauttia enää juuri kukaan.
Vancouver 2010 on mukiinmenevää väliaikaviihdettä oikeiden olympialaisten taukojen ajaksi. Nätti grafiikka, kymmenkunta pelimuotoa ja Challenge-mode eivät kuitenkaan jaksa kantaa paria peli-iltaa pidemmälle. Näine hyvineen peli kaipaisi kipeästi lisää lajeja sekä jonkun oikeasti kiinnostavan koukun, joka innostaa pelaajaa palaamaan pelin pariin – edes olympialaisten loppuun asti.