Resident Evil, Devil May Cry, Viewtiful Joe… Shinji Mikamin ansiolista on varsin pitkä. Eipä Platinum Gameskään jää yhtään pekkaa pahemmaksi, ja näiden kahden yhdistäessä luovat kykynsä on lupa odottaa jotain suurta. Miten olisi räiskintäpelien säännöt uuteen uskoon muokkaava Vanquish?
Oliko se nyt Venäjä vai Kiina?
Vanquishin juoni menee tiivistettynä hyvin pitkälti näin: Venäjä aloittelee maailmanvalloitustaan ja jenkit haluavat estää tämän. Kovin ennennäkemätöntä siis, mutta juoni kuitenkin toimii ihan hyvin pelin eteenpäin viemisessä. Kiinnostuneille tarkemmin ruodittuna Vanquish sijoittuu synkkään lähitulevaisuuteen, jossa maapallon väestömäärä on kasvanut räjähdysmäisesti, mikä on taas johtanut resurssien niukkenemiseen. Yhdysvallat taistelevat pulmaa vastaan avaruusasemalla, jonka aurinkoenergialla toimiva generaattori tuottaa vaihtoehtoista polttoainetta. Samaan aikaan Venäjällä on vallankaappauksen kautta noussut johtoon äärinationalistinen Order of the Russian Star.
Order of the Russian Star kaappaa avaruusaseman haltuunsa ja käyttää sen keräämää aurinkoenergiaa San Fransiscon tuhoamiseen. Järjestön johtaja – kalju ja ilkeä Victor Zaitsev – tivaa Amerikalta täydellistä antautumista. USA:n ensimmäinen naispresidentti Elizabeth Winters ei kuitenkaan suostu moisiin vaatimuksiin, vaan määrää häikäilemättömän kovanaaman, sotaveteraani Robert Burnsin, johtamaan vastaperustettua Bravo-komppaniaa. Mukaan kuvioihin astuu myös pelaajan ohjaama DARPA:n (Defense Advanced Research Projects Agency) tutkija Sam Gideon. Gideon on varustettu tehtävään teknologian terävintä kärkeä edustavalla mekaanisella puvulla ja kokeellisella BLADE-aseella. Mekaaninen puku sisältää suihkumoottorit, joita käytetään vauhdikkaaseen liukumiseen ja BLADE puolestaan kykenee skannaamaan muistiinsa mitkä vain kolme asetta ja mukautumaan niiden täydellisiksi kopioiksi.
Taivas lyö tulta, ohjusta ja lyijyä
Vanquishin audiovisuaalinen ilme tukee saumattomasti pelissä vahvasti läsnä olevaa futuristista tunnetta. Kauttaaltaan kliinisen valko-harmaa maailma on kuin suoraan tieteiselokuvasta, ja pelin ääniraidan ADHD-electronica saisi Keyboard Catinkin hymyn hyytymään.
Pelin graafinen ulosanti on paikoitellen hyvin vaikuttavaa, ja usein ruudulla tapahtuu hämmästyttävän paljon. Miltä kuulostaa mäkinen taistelutantere, jossa pitää samaan aikaan väistellä jättimäisiä alas vieriviä torneja, pomovastuksen loputtomia ohjussarjoja ja kymmenien rivisotilaiden tulitusta? Tämä ja eräs kohtaus valtavalla sortumassa olevalla sillalla olivat varmasti näyttävimmät ja hienoimmat hetket, mitä olen kuunaan räiskintäpeleissä kokenut. Huomioitavaa on myös ruutupäivityksen yllättävän tasainen soljuminen, vaikka pelin visuaalisuus antaisi odottaa aivan jotain muuta.
Vanquishissa liikutaan suurin osa ajasta Bravo-komppanian mukana, mutta jatkuvasti kuolevat ja kiveäkin tyhmemmät taistelutoverit voi unohtaa jo ensi metreillä. Harmittavasti myös suurin osa vihollisistakin on kovin tusinatavaraa ja tekoälytöntä.
Gears Resident Cry Joe 360
Vanquish onnistuu saamaan kolmannen persoonan räiskinnän ja Gears of Warin muotiin tuoneen suojasta räiskimisen tuntumaan oudon raikkaalta. Pelin keskeisimmät ominaisuudet – suihkumoottoreilla liukuminen ja ajan hidastus – toimivat räiskinnän lomassa erinomaisesti. Kyseisiä ominaisuuksia ei tietenkään voi käyttää loputtomiin, vaan niille on omistettu oma mittarinsa, joka laskee laitteiden voimavarat. Aparaatti ylikuumenee melko nopeasti, ja näinä hetkinä tuntuu siltä, kuin Sam Gideon olisi muuttunut Spider-Manistä Peter Parkeriksi – sanalla sanoen avuttomaksi.
Vanquishissa on Shinji Mikamimaisesti kovasti asennetta mukana. Dialogi on sujuvaa ja paikoin jopa yllättävän hauskaa ja nokkelaa. Pidin myös paljon old school -tunnelmaisista väli- ja loppupomoista, jotka olivat oikein hyvin suunniteltuja. Erityisesti vaikutuksen teki metalliromua ympärilleen keräävä punainen pallo, joka ensikohtaamisessa silpoi Gideonini paloiksi noin kahden sekunnin sisällä.
Pelin asevalikoimassa kuitenkin olisi ollut parantamisen varaa. Valikoima ylipäätänsä on ah, niin nähty. On rynnäkkökivääriä, tarkkuuskivääriä ja sinkoa. Vanquishin ehkä vähiten tavanomainen tappoväline – levynheitin – on samalla myös pelin huonoin. Aseita on melkoisen vähän, eikä niistä puoliakaan tullut käytettyä muuten kuin saavutusten toivossa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin
Vaikeusasteen puolesta Normal tarjoaa jo hyvää mättöä, eikä ramboilu johda muuhun kuin kuolemaan. Suojat ja hidastukset ovat kovassa käytössä, mutta niistäkin huolimatta return to checkpoint -ruutu tulee erittäin tutuksi – varsinkin pomotaistoissa. Vieläkin enemmän haastetta kaipaavat nauttinevat pelin Hard-moodista, ja kokemattomille pelaajille löytyvät Casual- ja Casual Auto -moodit.
Vanquishin läpäisyyn meni reilut kuusi tuntia. Peli vaikutti melko täydellisesti mitoitetulta, enkä tuntenut yhtään tarvetta saada kokemusta sen pidemmäksi saati lyhyemmäksi. Lisäpelattavaakin löytyy innostuneille erilaisista Challenges-tehtävistä, jotka aukeavat pelin edetessä. Vanquishissa on kieltämättä yleisellä mittapuulla mitattuna varsin vähän pelattavaa, eikä nykyään syntinä katsottava moninpelin puute auta yhtään asiaa. Hyvällä nettipelillä varustettuna Vanquish olisi varmasti yksi vuoden parhaimmista peleistä. Peli kuitenkin onnistui jo iskostumaan mieleeni yhtenä parhaista räiskintäpeleistä koskaan.
Vanquish on kaiken kaikkiaan varsin mainio peli. Sisältöä ei ehkä ole nykyisten normien mukaisesti mahdollisimman paljon, mutta se kaikki on priimatavaraa. Shinji Mikami ja Platinum Games ovat osoittaneet osaamisensa yksinpelien saralla, eikä Vanquishilta välttämättä ole edes reilua vaatia enempiä. Myönnän kuitenkin, etten itsekään maksaisi pelistä täyttä hintaa, mutta pienelläkin alennuksella sen varmasti hyllyyni hankkisin.