Relic Entertainment tunnetaan enimmäkseen PC-puolen julkaisuista, jotka koostuvat pääosin reaaliaikastrategioista. Takana on sellaisia mestariteoksia, kuten Homeworld ja Company of Heroes. Myös Warhammer 40.000: Dawn of War on Relicin käsialaa. Vuonna 2006 Relic kokeili siirtyä uuden konsolisukupolven laitteisiin ja julkaisi Xbox 360 -konsolille The Outfitin, joka sai hyvin keskinkertaisen vastaanoton ja konsolien valloitus on saanut jäädä – ainakin toistaiseksi. Kolmannesta persoonasta kuvattu räiskintä nimeltään Warhammer 40.000: Space Marine julkaistiin syyskuussa ja sillä selkeästi tähdätään korkealle. Pystyykö Relic Entertainment vihdoin lunastamaan paikkansa konsolikehittäjien parhaimmiston rinnalla vai tippuuko rima jälleen?
Rumien miesten iskuryhmä
Ihmiskunta ja örkit ovat sotineet keskenään niin kauan, että itse sodan syy on jäänyt unholaan. Se on selvää, että sota ei lopu ennen kuin toinen osapuoli on pyyhitty kokonaan historian kirjoista. Kaukana galaksien syvyyksissä sijaitsee ihmisten asuttama planeetta, jota kutsutaan taotuksi planeetaksi. Siellä luonnonvaroja käytetään sotakaluston rakentamiseen. On kuitenkin vain ajan kysymys, ennen kuin pahikset saavat vihiä toiminnasta ja sehän tapahtuu. Örkit käynnistävät mittavan hyökkäyksen ja hetkessä taottu planeetta muuttuu veriseksi planeetaksi. Törkyturvat eivät vielä tiedä, että heidän ulottuvillaan on salainen ase, jolla saattaa olla hyvin merkittävä vaikutus sodan kulkuun.
Pelin tarinaa seurataan Tituksen, ultramariinien kapteenin, näkökulmasta. Kapteenin alaiset koostuvat miehisistä miehistä, joita ei ole valittu mistään missikisoista. Ongelmien ratkominen on heidän työtänsä ja he ovat siinä erityisen tehokkaita. Nyt mariineja tarvitaan enemmän kuin koskaan. Titus määrätään selvittämään taotun planeetan tilanne, sillä iskukykyisellä armeijalla menee useita päiviä saapua paikan päälle tekemään örkeistä hakkelusta – kuulostaa itsemurhalta ja sitähän se on. Örkkiarmeijan määrä mitataan tuhansissa, ellei jopa kymmenissä tuhansissa.
Verellä maalattu kaupunki
Space Marine näyttää vakuuttavalta. Suuret kaupunkirauniot ovat komeaa katsottavaa ja hahmojen yksityiskohtiin on panostettu. Tämä näkyy varsinkin mariinien upeissa sinisissä panssareissa, eikä näkymää pilaa niissä paistavat kolhut tai luotien aiheuttamat naarmut. Jopa teräksen veljeskunnan haalarit jäävät kakkoseksi. Myös pelimoottori ansaitsee taputuksen olalle: vaikka ruutu täyttyisi isosta lastista haisevia örkkejä, niin peli ei yski kertaakaan. Hieman hupia saivat aikaiseksi örvelöiden tuskaa huokuvat ja vääntyvät naamavärkit, kun moottorisahalla varustettu teknoveitsi läpäisi rintakehän. Titus taas säilyttää pärstänsä aina peruslukemilla, oli tilanne kuinka tukala tahansa. Joko irvisteleminen on työajalla kielletty tai sitten koodareilla on loppunut aika kesken.
Aseet tuntuvat sopivan erilaisilta ja kuulostavat raskaan kaliiberin välineistöltä. Ne on suunniteltu toimimaan erilaisissa tilanteissa, minkä johdosta suosikkiasetta on hankala määritellä. Myös lähitaistelun verikekkereihin on tarjolla valinnanvaraa. Alkuun käytössä on säälittävän kokoinen mora, mutta jo tunnin pelailun jälkeen arsenaaliin eksyy kättä pidempää.
Ääninäyttely jakaa mielipiteet: homma toimii moitteettomasti ja dialogi on suhteellisen rikasta, mutta jotenkin tuntuu ristiriitaiselta, että sellaisilla tappokoneilla kuin ultramariineilla on niin hempeät äänet. Tituksella on hyvin neitimäinen tapa puhutella pelin muita tekoälyhahmoja. Olisi luontevaa, jos pelkkä hengityskin saisi niskakarvat karisemaan – nyt puhutaan kuitenkin äärimmäisen kovasta alfauroksesta. Örkit kuulostavat siltä itseltään. Välillä tosin tuli vastaan tilanteita, jossa ilmeisesti ääninäyttelijän ääni on pettänyt ja möreän örvellyksen sijalla on kimeää höpötystä.
Pelimekaniikkaa on selvästi kopioitu Gears of Warsista, johon tulee kiinnitettyä välittömästi huomiota – hyvää kannattaa kopioida. Päähahmon ohjattavuus on erinomaisesti toteutettu, sillä tähtääminen on nopeaa ja sulavaa. Poikkeuksellisesti seinien tai esteiden taakse ei voi piiloutua, joten nurkkahippaa on merkittävästi vähemmän. Space Marine kannustaa aggressiiviseen pelaamiseen alusta lähtien. Ensiapupakkauksia ei nimittäin ole, vaan energiavajetta täytetään suorittamalla lopetusliikkeitä lähituntumalta.
Hyvä vastaan paha
16 pelaajan moninpeli sisältää viisi toisistaan poikkeavaa karttaa ja kaksi pelimuotoa. Seize Groundissa saavutetaan pisteitä hallitsemalla strategisia alueita: ensimmäinen joukkue, joka tienaa tuhat pistettä, voittaa. Annihilation on joukkuepohjainen deathmatch, jossa tapot ratkaisevat. Moninpelikentät on selkeästi suunniteltu ensin mainittuun pelimuotoon, sillä strategiset alueet sijaitsevat loogisilla paikoilla ja syntymispaikat tuntuivat asianmukaisilta; resparaiskausta ei tullut kertaakaan vastaan. Tappomatseissa kaikki kääntyi nurin ja pelaaminen oli kaikkea muuta kuin hauskaa.
Nykyään tasokattojärjestelmä on hyvän moninpelin perusta, eikä Space Marine ole poikkeus. Muutaman tason jälkeen avautuu mahdollisuus kustomoida omaa hahmoa, jonka jälkeen panssarin saa maalattua halutessaan vaikka pinkiksi. Myöhemmässä vaiheessa myös panssarien kuoret vaihtuvat eksoottisempiin vaihtoehtoihin. Kustomoinnin lisäksi tarjolla ovat perinteiset perkit ja pelille ominaiset asevalikoimat.
Yritys hyvä kymmenen
Kampanja on pelattu läpi 12 tunnin aikana, eikä sen pariin halua palata takaisin. Kentät ovat isoja ja koluttavaa riittää, mutta ne muistuttavat liikaa toisiaan. Tuntuu, että samoja elementtejä on käytetty kenttäsuunnittelussa välillä liiaksi. Suurin ongelma yksinpelissä on sen tapa kierrättää taisteluita. Déjà vu tulee käsitteenä todella tutuksi Space Marinea pelatessa; puutuminen iski yhden läpipeluun aikana monta kertaa. Välillä oli yksinkertaisesti pakko vaihtaa levy kelkasta ja pelata hetki vaikka Viva Piñataa.
Moninpelin vähäinen sisältö saa myös sapettamaan, sillä siitä jää pahasti tunne, että rahoille ei ole saanut tarpeeksi vastinetta. Karttoja tulisi olla enemmän siinä missä myös pelimuotoja. Pelisessioihin pääseminen tuntui ikuisuudelta, minkä syynä ei ollut pelaajien puute, vaan latausajat matsien välissä. Vaikka avattavaa riittää aseiden, perkkien ja kustomoitavien elementtien kanssa, niin jo muutaman tunnin pelaamisen jälkeen tulee tunne, että nyt kaikki on nähty. Jos kyllästyminen ei ehdi iskeä, niin viimeistään hillitön lagi tappaa mielenkiinnon – lagi, joka tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.
Ottaen huomioon, että markkinoilla on huomattavasti parempaa tarjottavaa kyseisen genren osalta, niin näillä eväillä ei peliä voi yksinkertaisesti suositella, vaikka potentiaalia olisi. Warhammer-pelisarjan vannoutuneille faneille Space Marine tarjoaa hieman enemmän vastinetta. Sekin sillä varauksella, että strategiasta siirtyminen räiskintään on anteeksiannettavissa.