Muistan kun Ubisoft puski ulos ensimmäisen trailerinsa avoimen maailman kyberseikkailustaan, Watch Dogs:sta vuonna 2012. Peli näytti raikkaalta tuulahdukselta ja sellaiselta, mitä ei olisi koskaan ennen tehty.
Pelin keskiössä oli synkkä Chicagon kaupunkimiljöö, sekä vieläkin synkempi hakkerimies Aiden Pierce, joka sormia napsauttamalla näytti tyhjentävän ohikulkijoiden pankkitilejä, sammutti koko kadunkulman sähköt ja suisti junia raiteiltaan.
Mietin silloin, että kuinka mahdottoman siistejä juttuja! Tämä hakkerointipeli tulisi rikkomaan rajoja ja muuttamaan minun näkökantani siihen, mitä kaikkia asioita peleissä voisi ihan oikeasti tehdä.
Meitä kuitenkin huijattiin, vuonna 2014 julkaisunsa saanut Watch Dogs oli lopputuloksena tylsä, itseään toistava ja läpeensä rikkinäinen GTA-like, jossa se pelin tärkein asiakin eli hakkerointi mätti. Peli ei näyttänytkään loppupeleissä lähellekään niin hyvältä, mitä kiiltävät E3-videot antoivat olettaa.
Pari vuotta ykkösosan jälkeen Watch Dogs -pelisarja lähtee uudelle yritykselle. Paljon asioita on muuttunut, siinä missä päähenkilön pallin ensimmäisessä osassa nappasi perheellinen, murjottavan tosikko aikuinen mies, on uudessa osassa keskiössä nuori pähkähullu velikulta Marcus Holloway, jolla vitsejä riittää.
Watch Dogs 2:ssa ei pyöritä enää Chicagossa, vaan tilalle avautuu aurinkoinen San Francisco Golden Gate -siltoineen, Piilaaksoineen ja Alcatrazin vankiloineen. Luit aivan oikein, pelistä löytyy kaikki kaupungin kuuluisat nähtävyydet ja ne ovat tavalla tai toisella mukana pelin tiimellyksessä.
Ake, Mace, Perä ja Mä
Jatko-osa ylipäätään ei ota itseään lähellekään niin vakavasti. vaikka Watch Dogs 2:ssa puhutaan vakavista yhteiskunnallisista ongelmista, on synkistely jätetty sikseen ja homma menee eteenpäin vahvasti huumorilla. Pelin maailmassa koirat parittelevat jalkakäytävällä, venäläiset tanssivat hardbassia slaavikyykyssä ja niin edelleen.
Watch Dogs 2 peilaa myös vahvasti nykymaailman ongelmia. Pelistä löytyy paljon yhtymäkohtia tosielämään ja se uskaltaa puhua niistä.
Päähenkilö Marcus Holloway saa heti alkuun ison paskan naamaansa. Ilkeä yritys Blume syyttää pojan koltiaista rikoksesta, jota hän ei ole koskaan tehnyt. Dedsec-hakkeriryhmänsä kanssa Marcus lähtee antamaan yritykselle samalla mitalla takaisin sekä sammuttamaan pahamaineisen ctOS 2.0 -järjestelmän ja siten pelastamaan yhteiskunnan.
Koko Dedsec-hakkeriryhmällä on hinkua heittää kovasti vitsiä. Huumori joko puree tai ei pure. Itse en osaa valita kumpaakaan puolta. On toki loistavaa, että pelin päähenkilöt ovat eläväisiä ja niillä on kovasti sanottavaa, mutta päähenkilöiden karikatyyrisuus on välillä liikaa. Ovatko hakkerit oikeasti tällaisia ja pukeutuvatko he näin hassuihin vaatteisiin? Siitä minulla ei ole itselläni juurikaan tietoa, päätä sinä.
Älä ammu, hakkeroi
Ennen Watch Dogs -peliä pelasin tappiin asti pari varsin timanttista tänä vuonna ilmestynyttä kolmannesta persoonasta kuvattua toimintapeliä. Yksi niistä oli Hitman, toinen The Division. Tiputus näistä kahdesta pelistä Watch Dogs:in oli kova, sillä toiminta Watch Dogs 2:ssa on edelleen niin lasten kengissä kuin vain voi olla.
Hiiviskely ontuu, toiminta on edelleen yksitoikkoista ja viholliset ovat yksinkertaisen tekoälyn uhreja. Vihulaiset nimittäin tuntuvat aavistavan pelaajan aikeet aina varsin liukkaasti ja siinä samassa hälyttävän kaveritkin apuun, ennen kuin kerkeää kissaa sanoa.
Hyvä asia on kuitenkin se, ettei pelisarja nojaa enää lähellekään niin paljon räiskimiseen, joka nyt tuntuu maistuvan edelleen puulta. Pelin tehtävät voi nimittäin suorittaa lävitse käyttämättä ollenkaan asetta. Se avaakin aivan uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia tehtävien läpäisemiseen.
Pelistä löytyy uusia hakkerointivälineitä ja varsin veikeiksi välineiksi muodostuvat Quadcopter-lennokki, sekä RC-jump -auto, jotka helpottavat tehtäväalueiden kartoittamista. Hakkerointi ylipäätään on saanut lisää lihaa luidensa ympärille ja se ei ole enää lähellekään yhtä yksitoikkoista kuin ensimmäisessä osassa.
Pitkät matkat tehtäväpaikoilta toiselle taittuvat edelleen ajoneuvoja hyväksi käyttäen. Niiden hallintaa on parannettu roimasti, joka tekee matkustamisesta reilusti mielekkäämpää. Toisaalta rutkasti isompi pelialue tarkoittaa myös pitempiä matkoja määränpäihin, joten moottoripeleillä saa ajaa jälleen aina kyllästymiseen asti.
Kaiken maailman keräiltävää ja sivutehtäviä on jälleen ripoteltu kartan syövereihin varsin ruhtinaallisesti ja päätarinan jälkeen hommaa riittää varmasti tuntikausiksi. Valitettavasti ne sivutehtävät kun ovat pakanneet olemaan Ubisoftin peleissä yksitoikkoisia ja Watch Dogs 2:ssakin ovat juurikin sellaisia.
Watch Dogs:sta tuli pelisarja, jota emme tilanneet
Vaikka paljon vuodatettavaa riittää, Watch Dogs 2 ei ole täysin mahdoton tapaus. San Franciscon kaupunki antaa paljon piristystä pahasti kärähtäneelle pelisarjalle, jonka jatko-osa ei ole ollut se viime vuosien kaikkein odotetuin tapaus.
Henkilökohtaisesti itse odotin aikoinaan Watch Dogs:sta synkkää Blade Runner -pastissia, joka mullistaa toimintapelit ikuisesti. Watch Dogs 2:ta silmällä pitäen se ei tule kuitenkaan mitä luultavimmin sitä ikinä olemaan.
Tarkasti mallinnettu kaupunki ja runsas pelattava eivät kuitenkaan siivitä Watch Dogs 2:ta mestariteokseksi. Se on vapaan maailman peleistä pitäville kokeilemisen arvoinen, mutta ei mikään uusi Grand Theft Auto.