Wolfenstein: The Old Blood sijoittuu ajallisesti ennen viime toukokuussa julkaistua Wolfenstein: The New Orderia. Alkuperäisenä suunnitelmana oli julkaista Old Blood kahtena eri tarinana New Orderin yhteyteen, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin itsenäiseen lisäosaan.
On vuosi 1946, toinen maailmansota on käynnissä ja natsit ikävästi niskan päällä. B. J. Blazkowiczin leveille harteille sovitellaan jälleen sankarin viittaa, kun tämä saa tehtäväkseen tunkeutua Castle Wolfensteiniin ottamaan selvää, mistä natsien yliluonnolliselta vaikuttava ylivoima oikein on lähtöisin, ja tietenkin eliminoida ylivoiman lähde. Ja siinä sivussa tappaa niitä natseja.
Natsien lahtaaminen, sujuva pelattavuus, hiippailun ja räiskinnän kaunis harmonia, sekä mainiot aseet ihastuttivat jo New Orderissa, ja Old Blood tökkii onnistuneesti samoja mielihyvähermoja kuin edeltäjänsä.
Pelin ammuskelu ja hiippailu toimivat enimmäkseen oikein mallikkaasti, ja kuten emopelissäkin, myös Old Bloodissa voi useimmiten itse päättää miten haluaa tilannetta lähestyä – aseet laulaen vai hiljaa hiipien. Tuttuun tapaan isomman hälytyksen ja hämmingin välttää ottamalla komentajalta nirrin pois huomaamattomasti.
Uutta ja ihmeellistä edustavat putkenpätkät, jotka sekä mahdollistavat kiipeilyn ja ovien ja laatikoiden avaamisen, että toimivat varsin brutaalina natsinmäiskintävälineenä. Matkan varrella mukaan tarttuu muitakin veikeitä uusia aseita, kuten erinomaisesti massojen hallintaan soveltuva, kranaatinheittimen ja valopistoolin rakkauslapsi Kampfpistol. Old Blood esittelee myös kaksi todella mainiota ja överiksi vedettyä pomoa, Rudi Jägerin ja Helga von Schabbsin.
Sydämeni sopukoita lämmitti erityisesti se, että pelissä päästään seikkailemaan Castle Wolfensteiniin. Linnan käytävillä harhailua ja tutkimista ei tosin pääse harrastamaan kovin laajassa mittakaavassa, sen verran suoraviivaiseksi on pelissä eteneminen tehty. Ympärilleen kannattaa kuitenkin katsella aina kun se on mahdollista, sillä samoin kuin New Orderissa, tarjolla on kaikenlaista keräilytavaraa – ja aikamatkoja vuoteen ’92. Kyllä, New Orderista tuttuun tapaan myös Old Bloodista löytyy sänkyjä, joissa Blazko voi käydä unten maille.. ja siirtyä suoraan Wolfenstein 3D:n maailmaan.
Pelissä tutustutaan myös uudenlaisiin natseihin – ensimmäisellä puoliskolla tavataan höyryvoimalla käyvään pukuun sonnustautuneita superjamppoja. Näiden kavereiden kanssa on aika turha alkaa ottaa lähitaisteluerää – parhaiten pärjää sulkemalla höyryventtiilin, jolloin jantterit hetkeksi aikaa lyyhistyvät maahan, ja voi käydä suorittamassa takedownin, vaikka jo edellä mainittua putkea tappovälineenä käyttäen. Toisella puoliskolla siirrytään luolien kautta miehitettyyn Wulfburgin kylään, ja päästään pureutumaan yliluonnollisen ylivoiman ytimeen – nimittäin natsizombeihin. Jos ensimmäinen näytös noudatti jo tutuksi käynyttä hiippailu-räiskintä -kaavaa, on toisen näytöksen meno zombilaumoineen lähennellyt välillä jo selviytymiskauhua.
Hahmonkehitys ja upgreidaus on yksinkertaistettu systeemiksi, joka palkitsee suorittamisesta. Kun esimerkiksi tietyllä aseella suorittaa tietyn määrän tappoja, saa aseeseen lisää ammuskapasiteettia. Systeemi on huomattavasti riisuttu versio New Orderin vastaavasta, mutta erittäin selkeä ja toimiva, muutaman tunnin pituiseen DLC:hen juuri sopiva.
Juonta ei ole tarjolla muuten kuin taustatarinaksi. Lopultahan Old Bloodissakin kyse on siitä, missä Wolfenstein on aina loistanut – natsien lahtaamisesta. Ja mikäs siinä päitä pamautellessa, kun puitteet ovat kunnossa ja kaikki pelittää. Old Blood on toimiva ja hauska lisäosa, joka ei kikkaile liikoja, eikä lähde uudistamaan sitä, mikä jo toimii.