Vuoden 2013 alkupuolella, THQ-laivan upottua, useita lisenssejä jäi kellumaan vanaveteen. Yksi näistä lisensseistä oli Yukesin työstämä showpaini-peli WWE. Sarja polki pahemmin suossa kuin NHL-sarja konsanaan, ja pelitapa on säilynyt jo vuoden 2002 Smackdown: Know Your Rolesta asti lähes samana. Toki peli toimii paremmin ja on pinnasta koreampi, mutta sen alla on sykkinyt sama sydän jo kymmenen vuotta. 2K Gamesin napattua lisenssin haltuunsa THQ:n konkurssipesästä heräsi kysymys: ”Joko me nyt saadaan jotain uutta?”. Ikävä kyllä joudun ilmoittamaan, että ei, emme saa.
Welcome to Wrestlemania!
2K-nimestä huolimatta, pohja on edelleen vanhaa Yukes-laatua. Edellisvuoden mielenkiintoinen Attitude Era -historiikki on vaihtunut 30-vuotta Wrestlemaniaa -pläjäykseen, joka käsittelee nämä historialliset vuodet niin löyhästi, ettei ummikko saa kunnollista kosketuspintaa. Uramuodon muutoksia ei teeman lisäksi löydy kuin Undertakerin voittoputki -haasteista. Siinä missä Attitude Era pohjusti koko aikakautta ja kertoi, mitä milloinkin tapahtui, Wrestlemania-setti ottaa tapahtumien muistettavimpia otteluita pelattavaksi. Idea sinänsä on loistava, mutta kun koko projekti perustuu nostalgiaan, henkilökohtaisella tasolla nostalgia potkii vasta Wrestlemania 20:n paikkeilla. Oletettavasti kaikki tietävät historiallisen hetken, kun Hulk Hogan nostaa Andre the Giantin ilmaan ja paiskaa tämän mattoon. Harvempi muistaa miksi tämä oli iso juttu, ja miksi sen pitäisi pelissä uudelleenpelattuna olla merkittävä hetki.
Nostalgia ei ole 30-vuotismittelöiden ainoa ongelma. Jo WWE 13:n Attitude Era sisälsi rasittavia tavoitteita, jotka olivat piilossa, kunnes tapahtuma X koittaa. Sama pelleily jatkuu tässäkin pelissä. Pahimmassa tapauksessa piilotettuja tavoitteita ennen on edessä onnistuminen niin sanotussa Wrestlemania-hetkessä, jonka laukaisee tekoäly, mikäli tämän päästää sen tekemään.Näissä tilanteissa pelaaja ei voi kuin painia mahdollisimman neutraalisti keskellä kehää ja toivoa, että tekee oikein ja ettei tekoäly bugaa kehän reunustalla. Joissain otteluissa on typeriä aikarajoja, ja lähes jokainen ottelu päättyy tilanteeseen, jossa lyödään viimeistelyliike ja selätetään vastustaja kymmenessä sekunnissa. Lähes puolessa näistä tilanteista kyseinen tavoite aukeaa vasta kun liikkeen on tehnyt. Ja kukapa ei muistaisi legendaarista 60 minuutin ironman-matsia Shawn Michaelsin ja Bret Hartin välillä, jossa Heartbreak Kid juoksi vartin kehää ympäri, koska ottelun minuutit piti kuluttaa loppuun, jotta päästään äkkikuolemaan 0-0 -tilanteessa.
Mutta ei kaikki tässä pelissä ole pelkästään huonoa. Koska pohjapeli on suoraan WWE 13, sisältää se paljon tavaraa painijoiden, universen ja ottelustipulaatioiden myötä. Rosteri koostuu aktiivipainijoista sekä Mania-hetkien legendoista, joita on ihan kiitettävä kasa. Mikäli tuntuu siltä, että pelattavat hahmot loppuvat kesken, voi omia trikoosankareita luoda itsekin. Näille voi lyödä myös omat sisääntulot ja liikevalikoimat sekä rakentaa omat viimeistelyliikkeet tyhjästä. Musiikkivalikoima on laajempi aikaisempiin peleihin verrattuna, ja listalta löytyy lähes poikkeuksetta sopiva kipale omalle painijalle. Hahmorosteri tuntuu silti kiirehdityltä; osalla legendoista liikelistat tuntuvat vakiolistoilta, joihin on lisätty signature- ja viimeistelyliikkeet. Kuten aikaisemmissakin peleissä, eiköhän puuttuvat supertähdet saa haettua pelin sisäisen latauspalvelun kautta, kunhan pelaajat nämä painijat sinne luovat.
Tuolilla päähän ja pöydästä läpi
Ottelumuotoihin ei ole pahemmin koskettu, tutut tikapuu- ja tuoliottelut löytyvät listalta, ja kaikkia asetuksia pääsee näpräämään. Paikoitellen olo on wrestling-leikkikentällä, ei niinkään peliä pelatessa. Tätä väitettä tukee uramuodon tappanut Universe-moodi. Tässä muodossa on ympätty Be a GM- ja uramuodot yhteen, joten pelaaja itse luo omat tarinansa. Käsi pystyyn, kuinka monella ihmisellä on oikeasti kiinnostusta käsikirjoittaa viikottaisia ohjelmia? Sitä vähän minäkin. Universe tuntuu, kuuluu ja maistuu laiskan tekijän vaihtoehdolta uramuodolle.
WWE 2k14 on enemmänkin WWE 13,5, uudistukset ovat vaisumpia kuin Call of Dutyssä tai EA:n urheilupeleissä. Wrestlemania-osuus on pelin ainoa uudistus, eikä se kata samanlaisella tarkkuudella tapahtumia kuin vuoden takainen Attitude Era. Peli tuntuu keskeneräiseltä ja kiirehdityltä, äänissä ja sisääntulomusiikeissa on huikeita laatueroja, ja välillä piti oikein miettiä onko kyseessä häviötöntä musiikkia vai kasettinauhurin kautta käytettyä sotkua. Äänet ovat pahimmillaan niin epäbalanssissa, ettei asetusvalikon liukusäätimistäkään ollut mitään hyötyä. Sarjan fanina on harmittavaa, ettei pelistä saatu enempää irti. Syypääksi voidaan nostaa THQ:n konkurssi ja lisenssin pallottelu, mutta se ei silti oikeuta näin hutiloitua vuosipäivitystä. Uusille pelaajille WWE 2k14 on varmasti ihan pätevä aloitusversio. Suosittelen silti hankkimaan WWE 13:n alelaarista, koska se vain on yksinkertaisesti parempi versio. Ehkä 2k15 tarjoaa jo showpainifaneille askeleen uusiin parrasvaloihin.