Showpaini on asia, joka jakaa väestöä. On ihmisiä, jotka suorastaan rakastavat tämän atleettisen lajin teatraalisia juonenkäänteitä, koreografioituja liikkeitä ja eeppisiä vastakkainasetteluja. Sitten taas on niitä ihmisiä, joilla on koko touhusta vain vähän kokemusta, mutta hyvinkin vahvoja ennakko-oletuksia. Parhaiten nämä ihmiset tunnistaa sanoista “siis mitä järkee siinä on kun sehän on käsikirjoitettua”. Itse kuuluin aikanaan tähän samaiseen epäilevien eetujen joukkoon, kunnes vuonna 2003 varta vasten tutustuin lajiin ja sen lainalaisuuksiin. Sillä tiellä olen edelleen.
Showpainin suola ei eroa suuresti toimintaelokuvista. Molempien tarinoissa on yleensä toisaalta rakastettava hyvis ja toisaalta pirullisen viihdyttävä pahis, joka ansaitsisi elämänsä löylytyksen. Elokuvissa aseet paukkuvat, pelti menee ruttuun ja paha saa palkkansa. Varsin samalla tavalla toimii showpainikin, joskin action sijoittuu pääosin nuoratun neliön sisälle. Samalla tavalla molempia näitä nauttiessa joku kuitenkin kummastelee kulmat kurtussa vierestä, että “mitä järkeä tuollaista on katsella”.
Esipuheesta eteenpäin! Showpainipeliä on mahdotonta arvioida ilman, että valottaa suhdettaan tähän hullunkuriseen viihteenmuotoon. Erityisen hankalaksi itse arvioimisen puolestaan tekee se, että samoin kuin FIFA-, NFL, NHL- ja NBA-pelejäkin, myös WWE-pelejä julkaistaan nykyään vuosittain. Näin ollen arvioijan on vaikea päättää, pohjaisiko hän esittelynsä edellisvuoden teokseen vai arvioisiko uutukaisen täysin omana kokonaisuutenaan. Minun osaltani tämä arpa on tosin heitetty jo aikaa sitten, sillä en ole pariin vuoteen tämän pelisarjan peleihin pahemmin perehtynyt. Jos siis haluat tietää tarkemmin muutoksista nimenomaan viime vuoteen, saatat olla hieman väärässä paikassa, vaikka olen minäkin toki taustatyöni tehnyt.
“Welcome to Monday Night Raw!”
Heti WWE 2K16:n alkuvalikoista huomaa, että peli koittaa kosiskella suuria yleisöjä, kuten muukin WWE-tuote nykyisin. Poissa on jo vuosia ollut raa’an raskas metallimusiikki, ja tälläkin kertaa valikoissa soi raikas poppi ja hiphoppi. Musiikkivalikoima on itse asiassa kautta linjan varsin onnistunut ja tuo peliin freesiä näkemystä samalla tavalla kuin paljon painijoiden kuvia sisältävät valikkoruudutkin. Itse otteluissa musiikkia ei tosin päästä kuulemaan, mikä sinänsä on sääli – matsien äänimaailma kun koostuu junnaavasta, joskin suhteellisen hyvin toteutetusta selostuksesta sekä erilaisista thump-äänistä.
Siinä missä valikot luovat pelistä kepeää ja helposti lähestyttävää kuvaa, on kehätoiminta kaikkea muuta. Tönkösti liikkuvien hahmojen ja purkitettujen animaatioiden maailma on vaikea saada haltuun, joten pari ensimmäistä ottelua menee väkisinkin heittopussina. Asiaa ei auta myöskään se, että pelin ohjausskeema tuntuu vaihtuvan vuosi vuodelta. Tällaiselta peliltä olettaisi yksinkertaisia ja hauskoja olutpäissään pelattavia otteluita, mutta nyt noviisi ei käytännössä koskaan voi voittaa pidempään pelannutta paini-intoilijaa. Pelisarja siis sottaa itsensä liian todesta.
“Please, don’t try this at home.”
Pelin animaatiot ovat tänä vuonna suhteellisen sulavia, mutta itse taistelu on samanlaista halausotteiden ja erilaisten iskujen vuorottelua kuin aina ennenkin. A-napilla halataan, X-napilla mäjäytetään turpaan.
Toisin kuin aikaisempina vuosina, oikealla liipaisimella ei voi suorittaa enää loputtomasti oikein ajoitettuja vastaiskuja, vaan counterit latautuvat ajan kanssa ja niitä tulee käyttää harkiten. Joskus saattaa jopa olla viisasta ottaa kevyt läpsy vastaan, jotta ei myöhemmin matsissa paukahda vihollisen lopetusliike päin näköä. Muutos tuo otteluihin lisää taktikoimisvaraa, mutta on toisaalta turhauttavaa antaa vastustajan nuijia menemään vain sillä perusteella, että hän ehtii ensin painaa nappia.
Erityisen paljon kritiikkiä faneilta on saanut uusi luovutusliikesysteemi. Kun vastustaja lukottaa, ei lukotettavan kuulukaan enää hakata villisti nappeja. Tämän sijaan ruudulle ilmestyy ympyrä, jossa kaksi erikokoista palkkia kiertävät kehää. Tässä minipelissä lukottaja jahtaa ja lukotettava pakenee. Mikäli palkit ovat liian pitkään päällekkäin, taputtaa lukotettava tuskissaan mattoa. Pohjattoman huonon uudistuksesta tekee se, että lukotukset pelissä ovat niin harvinaisia, ettei systeemiä missään vaiheessa ehdi kunnolla opettelemaan – ja mikäpä sen turhauttavampaa kuin joutua 20 minuuttia kestäneen nujakan päätteeksi vastustajan yksinkertaiseen varvaslukkoon, josta ei taatusti osaa vapautua.
“For the benefit of those with flash photography…”
Graafisesti WWE 2K16 ei juurikaan ole edistynyt viime vuosista. Kehätapahtumat näyttävät suunnilleen samalta kuin viisi vuotta sittenkin. Toisaalta mukana on enemmän mallinnettuja painijoita kuin koskaan – niinkin naurettavan paljon kuin 120! Tavalliseen tapaan jotkut näistä näyttävät huomattavan paljon enemmän itseltään kuin toiset, mutta jo määrälle sinänsä on pakko nostaa hattua. Etenkään naiskauneutta ei Yuke’s kuitenkaan ole osannut mallintaa, vaan pelin niin sanotuista diivoista lähes kaikki näyttävät vahanukkemaisilta ja kammottavilta.
Sisääntulojen ja liikemallinnuksen kanssa pelintekijät ovat puolestaan onnistuneet tavalliseen tapaan erinomaisesti, mutta toisaalta tämä ei ole ainoastaan myönteinen asia. Miksi nimittäin hassata niin tuhottomasti aikaa ja vaivaa entranceihin, joita suurin osa pelaajista katsoo vain yhden ainokaisen kerran jos sitäkään?
Create a/an X… Mitäs tänä vuonna on tarjolla?
Erilaista omaa luotavaa ja räätälöitävää löytyy WWE 2K16:sta runsaasti, mutta myös tässä asiassa tekijöiden prioriteetit kummastuttavat. Pelaaja voi laittaa tuntikausia omien hahmojensa, areenoidensa, vöidensä, sisääntulojensa ja ohjelmiensa luomiseen, mutta useat myös näistä ominaisuuksista ovat sellaisia, etteivät kaikki pelaajat jaksa niiden kanssa kauan puljata. Lisäksi näiden luomismoodien läsnäolosta huolimatta loistavat poissaolollaan joitain vuosia sitten mukana olleet omien juonikuvioiden, videoiden ja lopetusliikkeiden luomiset. Millähän kummalla mielivaltaisella perusteella tekijät lisäiselevät ja poistelevat tällaisia pidettyjä ominaisuuksia?
Ne ei niin hyvät pelimoodit
Oman painiperinnön luomista varten on WWE 2K16:een laitettu muutamakin erilainen pelimoodi. 2K Showcasessa pelaaja pääsee elämään uudestaan kansikuvapoika Stone Cold Steve Austinin upean uran eri vaiheita aitojen videoiden ja otteluiden siivittämänä. Niin viihdyttävää kuin tämä sinänsä onkin, seurataan tässä pelimuodossa koko ajan orjallisia välitavoitteita ja kuljetaan kuin koira narussa. Milloin pitää mikäkin historiallinen liike suorittaa, jotta video voi ottaa hetkeksi vallan pelaajalta. Muutenkin yli 10 vuotta sitten uransa lopettaneen Austinin valitseminen pelin kanteen oli varsin kyseenalainen päätös, sillä uusia ja potentiaalisia viihdyttäjiä tulee WWE:hen jatkuvalla syötöllä ja nykyisiäkin tähtiä olisi tähän pestiin ollut.
WWE Universe on sama vanha simulaatiopelimuoto kuin aikaisempienkin vuosien peleissä – joskin joillain pienillä paikkauksilla. Pelaaja pystyy itse luomaan vastakkainasetteluita, joita peli sitten jollain algoritmillä pyörittää eteenpäin. Ottelut voi halutessaan joko simuloida nappia painamalla tai pelata itse. Kyseessä on erittäin monimutkainen ja raskas hifistelykokonaisuus varsin vähällä mielenkiintoisella sisällöllä. Showpaini meets Football Manager.
MyCareer – se parempi pelimoodi
MyCareer on samalla ehdottomasti tuoreen WWE-pelin suola sekä graalin malja. Tässä moodissa pelaaja lähtee valloittamaan ensin WWE:n NXT-brändiä ja nousee sieltä sitten Smackdowniin ja Raw’hon. Tavoitteena on painia viihdyttäviä otteluita, joissa pelaajan suoritusta arvioidaan esimerkiksi käytetyn liikevalikoiman laajuuden sekä erilaisten ikimuistoisten hetkien perusteella. Keskeistä ei ole, häviääkö vai voittaako, vaan reilu meininki! Vähän omituisesti peli jopa arvostaa, kun ahdingossa oleva pelaaja nousee takaisin niskan päälle. Tämä mekaniikka asettaakin sinänsä kyseenalaiseksi sen, mikä oikeastaan on otteluissa ideana – eikö minun pidäkään voittaa mahdollisimman taitavasti ja nopeasti, vaan nousta vaikeuksien kautta voittoon?
Sen sijaan, että tässä moodissa otettaisiin matseja matsien perään, päästään välillä vastailemaan backstage-haastattelija Renee Youngin kysymyksiin. Vastauksien perusteella hahmoa liikutetaan hyviksestä pahikseksi ja toisinpäin. Valitettavasti aina kysymykset eivät kuitenkaan mukaile tapahtumia kovin hyvin, vaan pelimuodon ilahduttava, vain löyhästi skriptattu luonne näkyy näissä tilanteissa huonona asiana. Young saattaa esimerkiksi väittää, että pelaajalla on ollut erityisen paljon kärhämää sellaisen painijan kanssa, jonka kanssa on ainoastaan kertaalleen oltu tekemisissä. Muutoin pelimuodon skriptaamaton luonne ja toisaalta harvat käsikirjoitetut osuudet sekä valinnanvara sen välillä, ketä tahtoo lähteä haastamaan, on toteutettu suhteellisen hyvin.
MyCareerissa pelaajaa palkitaan hyvistä suorituksista pisteillä, joilla hän voi parannella hahmonsa erinäisiä ominaisuuksia. Tämä on muuten mukavaa puuhastelua, mutta pojoja jaetaan kursaillen ja pelimoodin selvästi tahdotaan kestävän kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja.
MyCareerin kompastuskivenä on sen loputon puuduttavuus ja heikko pelisuunnittelu. Pelissä on jopa 120 painijaa, mutta NXT-aikanani jouduin ottelemaan pelkkää Tyler Breeziä vastaan varmastikin yli kymmenen kertaa – poikkeuksen tekivät lähinnä vastaavat noin kymmenen ottelua Hideo Itamin kanssa. Pelasin pelimuotoa ehkäpä 15 tuntia, enkä myöskään kertaakaan saanut ottelumuodokseni yhtäkään extreme-ottelua – ainoastaan kymmeniä singles-otteluita, pari tag-team-ottelua ja yhden handicap-ottelun. Matsimuotoja on tässä pelissä tuhka tiheään, mutta jopa TLC-tapahtumassa jouduin tuiki tavalliseen otteluun!
Jossain vaiheessa koitin ottaa pelitarinan haltuun päättämällä otteluitani jatkuvasti tuoliniskuilla. Minut diskattiin kerta toisensa jälkeen, mutta aina sain samat henkilöt vastaan perinteisissä singles-otteluissa. Ei se TV:ssä näin menisi, vaan itsensä jatkuvasti diskauttava laitettaisiin purkamaan aggressioitaan muunlaisessa matsityypissä.
Showpaini koostuu hetkistä ja muistoista… Seuraavassa muutama niitä!
WWE 2K16 ei olisi WWE-peli ilman tukkua bugeja ja muita turhauttavia teknisiä ongelmia. Muutaman kerran pelatessani hahmot teleporttasivat oudosti paikasta toiseen, mutta tämä sinänsä tuntui vielä pieneltä. Eniten sapettivat MyCareerissa koetut täyden tuskan hetket, kun peli päätti heittää kierteisen.
Jossain vaiheessa sain Triple H:lta ja Stephanielta lisätehtävän selviytyä ottelustani vahinkomittarini vihreällä eli toisin sanottuna hyvin vähäisellä vahingolla. Sain kuitenkin vastaani John Cenan, joten tiesin, että tämä ei tulisi onnistumaan – olivathan minun hahmoni Overall-pisteet muistaakseni 76 ja John Cenan 95. Kun ottelu sitten alkoi, ryntäsikin Undertaker kimppuuni, sillä olin hänen kanssaan feudissa. Tuomari soitti kellolla matsin alkaneeksi, vaikka olin muistaakseni edelleen ulkona kehästä. Pinkaisin kehään Cenan luo ja saman tien ulos. Yllättäen Undertaker nousi perässäni kehään ja alkoikin piestä John Cenaa. Omituisesti ottelu ei myöskään keskeytynyt, vaan miehet hakkasivat vuoronperään toisiaan. Oudosta tilanteesta huolimatta hykertelin, että saatan sittenkin selviytyä tehtävästäni ehjin nahoin.
Lopulta menin huonovointisten Cenan ja Takerin luo, ja Taker ilmeisesti halausotteellaan saikin vahingossa minut kiinni Cenan sijasta. Tämän jälkeen Taker siirtyikin itsepintaisesti hakkaamaan vain ja ainoastaan minua, kuten alun perinkin oli olettavasti tarkoituksena. Totesin, että tämä kokeilu saa nyt riittää ja ettö on minun aikani mennä selättämään vahingoitettu Cena ennen kuin saisin liikaa köniin kuolleelta mieheltä. Niinpä otin kehän alta tuolin ja löin sillä Undertakeria. Vaan mitä tapahtuikaan? John Cena voitti diskauksella, vaikka en ollut hipaissutkaan häneen! Täysin käsittämätön tilanne.
Toinen raivostuttava tapaus sattui, kun minulla oli managerinani venäläinen Lana, joka kesken ottelua härnäsi vastustajaani. Tajusin tilaisuuteni tulleen ja päätin rokottaa vihuani takaapäin, mutta osuinkin juoksuhyökkäykselläni Lanaan. Mitä sitten tapahtui? Minut diskattiin, vaikka olin törmännyt ainoastaan omaan manageriini! Peli siis luki taas sääntöjä ihan miten sattuu, minkä jälkeen minut tyrkättiin taas valikkoviidakkojen lävitse vähitellen seuraavaan otteluun.
Muutamia muitakin kertoja sain pelatessani lisätehtäviä kuten “selviydy ottelusta vihreällä”, missä jälleen epäonnistuin, koska purkitetussa videossa minut yllätettiin ja mätettiin jo ennen otteluni alkua oranssille!
Match of the Year Candidate vaiko DUD?
Vaikka WWE 2K16 onkin monilta osin varsin turhauttava ja rasittava tapaus, silloin kun asiat toimivat ja oma osaamistaso on ehtinyt ylittää tietyn tason, on otteluita mukava matsata. On kuitenkin ihmeellistä, että kahdessa merkittävimmistä pelimuodoista käytetään ainoastaan itseluotua hahmoa sekä Stone Cold Steve Austinia, jolloin uskomaton 120 painijan rosteri jää äärimmäisen vähäiselle huomiolle. Yuke’sin pitäisikin siis keksiä jokin sellainen pelimuoto, jossa olisi jatkuvuutta mutta silti käytössä koko laaja painijakirjasto omine liikkeineen ja entranceineen.
WWE 2K16:n kenties suurimman oksankohdan päätin kuitenkin jättää vasta arvioni kalkkisille viivoille. Pelin latausajat ovat nimittäin anteeksiantamattoman pitkiä, mikä vie pelistä välittyvän kankean vaikutelman täysin uusiin sfääreihin. Yksittäistä ottelua saa ladata jopa puoli minuuttia, joka on kaikilla nykystandardeilla aivan liikaa – vertaa esimerkiksi siihen, kun tietokoneesi hidastelee niinkin vähän kuin 5 sekunnin ajan! WWE 2K16:n latausaikojen aikana ei ainoastaan kerkeä keittää kahveja, vaan niiden aikana ehtii panna olutta tai jopa lypsää navetallisen lehmiä.
Kyseessä on siis mukiinmenvä painipeli painifaneille, mutta pelisuunnittelussa on menty metsään. Sen sijaan, että oltaisiin luotu varmasti viihdyttävä ja bugiton ydinmekaniikka, on jälleen kerran haukattu kerralla koko omena ja sullottu peli täyteen erilaisia, toisiinsa liittymättömiä osasia. Pelisarja kaipaisi kipeästä enemmän lähestyttävyyttä ja rennompaa otetta – ja vähemmän pelimuotoja, jotka kolahtavat vain kapealle pelaajasegmentille. Painifaneja kun on jokaisessa ikäryhmässä ja molemmissa sukupuolissa!