Segan luoma Yakuza-pelisarja on niittänyt mainetta jo yli kymmenen vuoden ajan ja nyt se on saanut seitsemännen virallisen osansa, vaikka nimen perässä oleva numero hieman saattaakin hämätä. Se on kuitenkin sarjansa menestyksekkäin heti julkaisuviikolla, eikä suotta. Yakuza 6: The Song Of Life on nimittäin yksi parhaista PlayStation 4:lle julkaistuista peleistä.
Rikollinen lapsenvahtina
Tehdään heti alkuun selväksi, sillä se varmasti näkyy tekstissä; en ole pelannut yhtään sarjan peliä aiemmin ja fiksun miehen ratkaisuna aloitin tutustumisen viimeisestä osasta. Tämä ei kuitenkaan haitannut lainkaan, sillä Yakuza 6: The Song Of Life selittää pelin aikana kaiken tarpeellisen mitä tietää pitää ja päävalikon kautta voi lukea kaiken, mitä aiemmissa peleissä on tapahtunut. Itse pysyin kuitenkin kärryllä alusta loppuun aika mukavasti, vaikka en ottanut lainkaan selvää mitä aiempien pelien tarinoissa on tapahtunut. Hahmojen historiat jäivät tietysti pimentoon, mutta se ei haitannut oikeastaan yhtään.
Tarina alkaa, kun aiemmista peleistä tuttu Kazuma Kiryu joutuu kolmeksi vuodeksi telkien taakse. Ulos päästessään hänelle selviää, että hänen ”tyttärensä”, Haruka Sawamura, on joutunut auto-onnettomuuteen kaukana kotikylästään. Kiruy on ihmeissään, kun törmäyksen aikana Harukalla olikin mukanaan pieni poikavauva. Kuka on lapsen isä, missä hän on ja oliko Harukan onnettomuus sittenkään pelkkä vahinko, vai onko taustalla jokin mafian suunnittelema kostoisku vanhoista kaunoista? Koska muitakaan läheisiä Harukalla ei ole, ja tyttörukka makaa itse tajuttomana, joutuu Kiryu ottamaan vauvan syliinsä ja suuntaamaan nenän kohti Hiroshimaa, josta hän saa mahdollisesti vastauksia kysymyksiinsä.
Pikkutuhmasta livechatista karaokeen
Yakuza 6:n tapahtumia selvitellään kahdessa kaupungissa, Hiroshiman Onomichissa ja Tokion Kamurochossa. Siinä missä Kamurocho on kirkkain mainosvaloin varustettu metropoli täynnä alamaailman öykkäreitä, on Onomichi pieni kalastajakaupunki, jossa ulkopuolista tuijotetaan vihaisesti. Pelialueet eivät ole Euroopan kokoisia sokkeloita täynnä tyhjyyttä, vaan Segan väki on ymmärtänyt mitä tiivistäminen tarkoittaa. Useisiin taloihin pääsee sisään ja monessa talossa on useita kerroksia täynnä erilaisia aktiviteetteja aina karaokebaareista pelihalleihin ja kissakahviloihin. Onomichi on pelialueena uskottava kaikkine torimyyjineen ja satunnaisine autoineen, mutta Kamurocho näyttää liian aavemaiselta ja tyhjältä ollakseen uskottava. Pelimoottori ei selkeästi salli isoja ihmismassoja kulkemaan pitkin katuja, sillä valtavan metropolin pääkaduilla saattaa näkyä vain parisenkymmentä siviiliä kerrallaan.
Pelin kulku koostuu monelle pelille tuttuun tapaan päätarinan seuraamisesta, satunnaisista sivutehtävistä, sekä erilaisista minipeleistä. Päätarinassa Kiryu kohtaa uusia ystäviä ja vihollisia, sekä kaikkea siltä väliltä. Tarina on yleisesti ottaen vakava, mutta välillä se luiskahtaa reilusti huumorin puolelle, mikä on pelkästään hyvä asia. Kun lapsen hoidosta mitään tietämätön Kiryu yrittää hoitaa samaan aikaan rikollisjengien välejä ja alle vuoden ikäistä Harutoa, ei meiningille voi olla hymyilemättä. Tarinatehtävien parhaita hetkiä syvällisten keskustelujen lisäksi ovat esimerkiksi lastensairaalassa tapahtuva nyrkkitappelu pinnasängyssä makaavien vauvojen keskellä, sekä lateksiasuun pukeutuvan ihmishirviön kohtaaminen viemäriverkostossa.
Toisin kuin monessa muussa avoimen maailman pelissä, Yakuzassa jopa sivutehtävät ovat äärimmäisen hyvin kirjoitettuja, näyteltyjä ja keksittyjä. Sivutehtävät ovat selvästikin enemmän humoristisempia kuin tarinatehtävät, sillä niistä löytyy esimerkiksi vaarallisia kohtaamisia etsivää tubettajaa, ihmisiä manipuloivaa puhelinaplikaatiota, sekä Ono Michio -maskotiksi pukeutumista. Yksi ikimuistoisimmista on varmasti tehtävä, jossa nuoren pariskunnan mielet vaihtavat kehoa heidän kaatuessaan yhtaikaa portaissa.
Tehtävien välissä voi myös viettää aikaa tutustumalla erilaisiin aktiviteetteihin ja minipeleihin, joihin kuuluvat esimerkiksi karaoken laulaminen, baseballin pelaaminen, seuralaispalvelut, sekä jengisotien komentaminen. Näistä ehdoton ykkönen on kuitenkin lapsilta kielletty livechat, jossa Kiryu pääsee tutustumaan internetin tuhmempaan osastoon. Livechatissa esiintyvät naiset ovat oikean elämän aikuisviihdetähtiä, joiden seurassa vietettyä aikaani en kehtaa edes myöntää. Enpä olisi arvannut, että tulisin tuhlaamaan tuhansia virtuaalikolikkoja nähdäkseni jokaisen strippausesityksen ja välivideon joita chattileidit tarjoavat. Mielenkiintoinen ja mainitsemisen arvoinen lisä aktiviteeteissä on myös arcadepelihalli, jossa voi pelata esimerkiksi Out Runia, Space Harrieria ja Virtua Fighter 5:n B-versiota, jota ei voi pelata Japanin ulkopuolella mitenkään muuten kuin Yakuza 6:n kautta.
Pelin tehtävät eivät ehkä olisi niin mahtavia kuin ne ovat, mikäli pelin ääninäyttely ei olisi näin hyvää. Näyttelijät osaavat eläytyä täydellisesti kaikenlaisiin tilanteisiin, eikä japanilaisille tuttuun ylinäyttelemiseen sorruta liiaksi. Varsinkin Kiryun äänenä muriseva Kazuki Kitamura on niin mahtipontisen vihainen, että saatoin hänen ansiosta kehittää hahmoon pienen mancrushin. Eikä siinä vielä kaikki, peli nimittäin näyttää aivan äärimmäisen upealta. Pitkien välivideoiden aikana unohtaa helposti pelaavansa videopeliä, sillä parhaimmillaan olo on kuin seuraisi TV-sarjaa. Varsinkin hahmomallit ovat äärimmäisen eläväisiä kaikkine ilmeineen ja eleineen.
Turpaan tulee niin että rytisee
Kaupungilla kirmatessaan Kiryuta tulee haastamaan niin juopot, taskuvarkaat, kovisteleva nuoriso, kuin Yakuzan ja muiden jengien kätyritkin. Taistelut ovat hyvin pitkälti neliön ja kolmion vuorottaista rämpyttelyä ja maasta poimittavien aseiden hyötykäyttöä. Ne ovat nopeatempoisia, erittäin näyttäviä ja karun brutaalejakin, mutta pidemmän päälle ne menettävät hohtoaan. Vaikka hahmonkehitystä tapahtuukin ja Kiryu oppii uusia vastaiskuja ja erikoisliikkeitä, ei se juurikaan näy taisteluissa. Kun satunnaistaisteluja tulee yhdellä kadunpätkällä kolmesti, alkaa toistuva taistelu pian kyllästyttämään ja mieli tekee etsiä jotain muuta tekemistä. Vaikka kärhämissä voikin aseena käyttää kaikkea polkupyörästä katanaan ja katutolpasta pistooliin, ei perustoiminta ole kuitenkaan tarpeeksi monipuolista pitääkseen innostusta yllä pitkään. Erilaiset taistelutyylit tai useammat näppäinkombot eivät olisi pahitteeksi. Onneksi taisteluista voi myös paeta, joten jokaisen suunsoittajan päätä ei ole pakko tampata asfalttiin vaikka se miellyttävää onkin.
Yakuza 6: The Song Of Lifesta on oikeastaan vaikea keksiä mitään huonoa sanottavaa. Sitä on äärimmäisen hauska pelata, se tarjoaa valtavasti monipuolista ja mukavaa tekemistä, pelialueet eivät ole liian massiivisia ja tarinankerronta on alansa parhautta. Muutama piste pitää kuitenkin rokottaa hieman itseään toistavasta taistelusta ja antaa vielä loppuun erityismaininta, joka kuulemma on lisätty vasta tähän osaan, pelissä olevan automaattisen tallennustoiminnan. Seuraavaksi siirrynkin Yakuza 0:n kimppuun, sillä haluan pelata jokaisen sarjan pelin nyt, kun niitä aletaan remasteroimaan PlayStation 4:lle. Olen löytänyt taas uuden pelisarjan, jonka parissa saa hyvän tekosyyn sulkea itsensä sisätiloihin ja piiloon paahtavalta auringonpaisteelta.
