Ilkeä ja pitkänenäinen ampiainen Capital B haluaa saada käsiinsä Sen Tietyn Kirjan, jolla kykenee hallitsemaan koko maailmaa. Capital B on suunnitellut yhdessä karkkiautomaatissa uiskentelevan tohtori Quackin kanssa koneen, jolla koko maailman kirjallisuuden voi imeä Hivory Towersiin. Gekkolisko Yooka ja pieni violetti lepakko Laylee rentoutuvat samaan aikaan kotinsa pihalla mehukannun äärellä, kun Capital B käynnistää imurikoneen ja heidän vanha kirjansa lähtee lentoon kohti Hivory Towersia. Kaverukset lähtevät selvittämään lentävien kirjojen mysteeriä ja päättävät kerätä kirjoista lentäneet sivut talteen ja tehdä lopun Capital B:n ja tohtori Quackin aikeista.
Yooka-Layleessä edetään kolmiulotteisessa tasohyppelymaailmassa tutkien maailmoja ja keräten kultaisia höyheniä ja kirjan sivuja, joita kutsutaan pagieiksi. Höyhenillä voidaan ostaa kauppakäärme Trowzerilta uusia liikkeitä kaveruksille, kuten ultraäänihyökkäyksen, liitohypyn ja ominaisuudensyömisen. Pagieillä sen sijaan avataan Hivory Towersissä uusia maailmoja. Erilaisissa maailmoissa autetaan hätää kärsiviä asukkeja, ratkaistaan ongelmia ja kerätään lisää pagieita. Yooka-Layleestä käy nopeasti selväksi, että se on saanut paljon vaikutteita suositusta Banjo-Kazooie -pelistä. Suurin osa pelin hengestä henkii edellä mainitusta pelistä aina dialogista, musiikista ja kenttäsuunnittelusta lähtien. Yookan ja Layleen seikkailut tuovat referenssejä muista tutuista peleistä, kaverukset pääsevät esimerkiksi auttamaan Shovel Knightia.
Leikkikentän koolla on väliä
Yooka-Laylee loistaa todella paljon hahmosuunnittelulla ja pelimaailmojen koolla, mutta hyvästä pelikokemuksesta huolimatta lopputulos jää kuitenkin vähän ontuvaksi. Tehtävät ovat nokkelia ja mukavia, mutta kenttien koko on pelattavuuteen hieman liian tilava. Siirtyminen yhdessä kentässä paikasta paikkaan vie paljon aikaa ja parhaimmillaan vastassa on muutama hassu vihollinen. Voiko pelissä olla turhaa tilaa? Voi, jos ei tiedä edes minne pitää mennä. Vaikka kentät ovatkin isoja, niin löytyy niistä myös paljon salaisuuksia, mutta kysymys kuuluukin; kuinka kauan pelaaja jaksaa takoa yhtä ja samaa kenttää, jonka teema vaihtuu vain nimellisesti?
Alku lähti käyntiin hankalasti. Olin kerännyt ensimmäisestä kentästä noin viisitoista pagieta, eikä kenttä vieläkään vaihtunut, eikä uusi auennut. Löysin kuitenkin Hivory Towerista huoneen, jossa tohtori Quack kysyi kysymyksiä, joista kymmeneen piti vastata oikein ja kolme sai mennä väärin. Tätä voisi luulla sivutehtäväksi, mutta tämä onkin ainoa tapa siirtyä seuraavaan kerrokseen Hivory Towerista ja sieltä taas uuteen maailmaan. Eikö tässä voisi olla loppuvastus tai vastaava, eikä hulluja kysymyksiä, jotka joutuu vielä lunttaamaan internetistä? Super Mario 64:ssä jokaisessa maailmassa annetaan alkuun vinkki, mitä kautta saa tähden ja tällainen olisi ollut tervetullut myös Yooka-Layleehen. Jokainen kenttä voisi myös kertoa paljonko pagieita on kerättävänä kussakin maailmassa.
Paljon kinkkua Camelotissa
Kenttien suuruudesta huolimatta tarina on lyhyt, sekä juonenkäänteet viihdyttävät pelaajaa vain tyydyttävästi. Esimerkiksi minibossina toimiva kivimuuri Rampo suuttuu kaveruksille, koska hän luulee heitä huijaaviksi ikkunamyyjiksi. Hahmojen suunnittelu ja huumori on avainsanassa Yooka-Layleessa, joka tuo hymyn kyynisenkin pelaajan huulille; esimerkiksi neljä possuritaria ovat ryhmä, jotka tunnetaan Hamalot:eina ja mukana on myös retrominipeleihin erikoistunut neliskanttinen Rextro-dinosaurus. Yooka-Laylee muistetaan hyvin tapauksesta, jolloin Youtube-tähti JonTron hyllytettiin pois ääninäyttelijätyöstään rasistien kommenttien takia. En usko kuitenkaan, että kukaan olisi tunnistanut siitä mölinästä tähteä. Pelissä dialogi esitetään tekstinä, jota elävöittää jokaisen hahmon omantapainen vinkuminen ja möriseminen. Tämä alkaa yleensä ennemminkin ärsyttämään, kuin elävöittämään pelaamista.
Kontrollit toimivat pelissä hyvin, vaikkakin kamera tuottaakin pelaajalle helposti harmaita hiuksia. Kenttien seinät pysäyttävät kameran liikkumisen siihen paikkaan ja puoliautomaatio siirtää kameran päinvastaiseen asentoon kuin pelaaja sen haluaisi asemoida. Pelattavuutta kirjaimellisesti hidastaa myös pitkät latausajat. Ensimmäisellä kerralla luulin pelin kaatuneen, kun peli jäi lataamaan siirtymää paikalleen niin pitkäksi aikaa.
Yooka-Laylee ei ole täydellinen peli, mutta ei siitä huonoimmastakaan päästä. Paremminkin keskinkertainen, vaikkakin hieman keskeneräisen oloinen. Peli ottaa todella paljon vaikutteita vanhoista, niin sanotuista retropeleistä jopa liikaakin. Kehnot kontrollit ja retrojutuilla mässäily kyllästyttävät todella nopeasti. Näistä huonoista puolista huolimatta pelissä kimaltaa hopeareunus ja siitä löytyy kuin löytyykin antoisia pelihetkiä. Kuitenkin olisin ehkä pelannut tämän sijasta Wormsia.